Luin tällä viikolla Alfred Lansingin vuonna 1959 kirjoittaman kirjan Kestävyys.
Kun seuraavan kerran tuntuu siltä, että ei jaksa tai pysty, kannattaa muistaa, että ihmiset pystyvät tosipaikan tullen selviytymään uskomattomista olosuhteista.
Shackletonin retkikunnan tarina on huikea esimerkki ihmisen kestävyydestä.
Kirja kertoo Sir Ernest Shackletonin johtaman retkikunnan syyskesällä 1914 alkaneesta yrityksestä kulkea maitse Etelämantereen poikki lännestä itään.
Yritys epäonnistui. Etelä-Georgian saarelta 5.12.1914 lähtenyt retkikunnan alus Endurance juuttui 18.1.1915 ahtojäihin ja lopulta murskautui. Tästä alkoi 28 henkilön lähes kaksivuotien kamppailu Etelämantereen luonnonvoimien kanssa.
Kirja kuvaa sykähdyttävällä tavalla ihmisen kykyä selviytyä lähes uskomattomista olosuhteista ja lopulta sopeutua niihin.
”Olivatpa onnistumisen mahdollisuudet millaiset tahansa, jos ihminen kiinnittää viimeisen eloon jäämisen toivonsa johonkin, hän ei sen jälkeen oleta, että se epäonnistuu.”
Retkikunta matkaa yli vuoden jäällä. Jäiden rikkoutuessa retkikunta siirtyy 9.4.1916 mukana olleisiin pelastusveneisiin. Veneiden avulla he onnistuvat leiriytymään 15.4.1916 Norsusaarelle.
Tämän jälkeen kuusi henkilöä mukanaan Shackleton lähtee 24.4.1916 purjehtimaan James Caird -nimisellä pelastusveneellä kohti Etelä-Georgian saarta. Samaa paikkaa, josta matka oli alun perin alkanut. Nämä kuusi henkilöä onnistuvat mahdottomassa. He onnistuvat matkaamaan 6,6 metrin pituisella avoveneellä Norsunsaarelta Draken väylän kautta läpi kylmyyden, myrskyjen ja hyökyaaltojen 1287 kilometrin matkan Etelä-Georgiaan 10.5.1916.
Lopulta saarelle päästyään kolme henkilöä mukanaan Shackleton marssivat vaikeakulkuisen ja vuoristoisen saaren poikki toiselle puolelle valaanpyyntiasemalle hakemaan apua. Seuraavan kerran saaren poikki onnistuttiin kulkea vasta 40 vuotta myöhemmin ja silloinkin kyse oli vuorikiipeilijöistä, joilla oli kaikki mahdolliset varusteet. Shackleton, Worsley ja Crean kiipesivät saaren halki mukanaan vain 15 metriä köyttä ja veistinkirves. Norsusaarelle jääneet 22 retkikunnan jäsentä onnistuttiin jäiden vuoksi pelastamaan lopulta vasta 30.8.1916.
Vuosina 1914-1916 retkikunnan jäsenillä ei ollut älypuhelimia, nettiyhteyttä tai kunnon varusteita. Ahtojäiden seassa matkatessa nenänpää hiertyi ikävästi siihen muodostuneiden jääpuikkojen takia. Peseytymismahdollisuuksia ei ollut. Alapää pyyhittiin lumella tai jäällä. Tämä aiheutti ikäviä haavoja. Vaihtovaatteita ei ollut. Mukana olleet koiravaljakot jouduttiin tappamaan ja syömään. Tofua ei ollut. Suurimmaksi osaksi syötiin matkalla vastaan tulleita pingviinejä tai hylkeitä.
Päivittäin läsnä olivat lähinnä nälkä, jano, väsymys, kylmyys ja kosteus.
Tarinaan sopii hyvin vanha sanonta: Kipu on väliaikaista, luovuttaminen ikuista. Vuoden 1914 retkikunnasta yksikään ei luovuttanut. Etelämantereella luovuttaminen olisi tarkoittanut kuolemaa. Kaikki 28 selvisivät lähes kahden vuoden koettelemuksesta elossa.
Tiedoksi:
Samoista tapahtumista on Caroline Alexander myöhemmin kirjoittanut kirjan ”Endurance” (myös suomenkielinen nimi, koska laivan nimi). Siinä upeana lisänä mukana retkikunnan valokuvaajan ottamia kuvia matkan varrelta.