Säätytalolla julkaistiin torstaina 7.11.2013 Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittama Kestävän kasvun malli -tutkimushankkeen loppuraportti.
Tilaisuuden avauspuheenvuoron käytti pääministeri Jyrki Katainen.
Odotukset olivat tietysti kovat kaiken tutkimushankkeen ympärillä leijuneen kohun jälkeen. Valitettavasti monet joutuivat pettymään. Niin minäkin.
Toisaalta. Vaikka olisi kuinka kriittinen, niin kyllä raportissa on paljon kiinnostavia ajatuksia ja se on nopean silmäilyn jälkeen ilman muuta lukemisen arvoinen. Suosittelen siis pääsemään yli omista ennakkoluuloista ja tutustumaan loppuraporttiin avoimin silmin siitä huolimatta, että se ei välttämättä kestä akateemista tarkastelua.
Ohessa on raportin kolme heikkoutta ja sen jälkeen paljon kehuja.
1. Ympäristöosuus on hämmentävän heikko. Se jää paljon ohuemmaksi kuin esimerkiksi hankkeen väliraportissa Sinisessä kirjassa. Lähinnä toistetaan jo Brundtlandn komission 1980-luvulla julkaistun raportin ajatukset kestävästä kehityksestä. Siis esimerkiksi seuraavalla tavalla: ”Emme peri luontoa esi-isiltämme, vaan se on lainassa tulevilta sukupolvilta.”
2. Sisältö on vanhan toistoa. Raportissa on vain vähän uusia avauksia. Jos on yhtään seurannut Himasen aikaisempia kirjoituksia, juttuja ja luentoja, huomaa aika nopeasti, että kyse on vanhan kierrätyksestä. Kierrätys on tietysti hyvä asia eikä aina kannata keksiä pyörää uudestaan. Siitä huolimatta olisi ollut kiva saada jotain uutta. Lisäksi koko läppä informaatioajan yhteiskunnasta ja puhuminen Nokian menestystarinasta tuntuu juuri nyt vähän nololta ja vanhanaikaiselta eli so last seasonilta.
3. Akateemisen tutkimuksen sijaan kyse on pamfletista. Julkistamistilaisuuden yhteydessä Säätytalolla pidetyssä paneelikeskustelussa professori Heikki Hiilamo lyttäsi raportin akateemisen annin. Hänen mukaansa kyse ei ole uskottavasta tutkimuksesta. Kyse on pikemminkin pamfletista. Parasta olisikin mielestäni ollut, jos Castells ja Himanen eivät olisi yrittäneet naamioida sinänsä kiinnostavia ja paikoin inspiroivia näkemyksiä tieteelliseen muotoon.
Loppuraportissa on kuitenkin paljon Mielenkiintoisia avauksia.
Himasen mukaan tarvitaan arvokkaan elämän yhteiskunta ja sitä varten viisi jättiaskelta hyvinvoinnin edistämiseksi. Tämän mittaamiseen raportissa hahmotellaan myös Dignity-indeksi. Hyvä. BKT:n rinnalle tarvitaan ilman muuta parempia mittareita.
Himasen yksi johtava ajatus on, että ”Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia.”
Tämä ei ihan tarkalleen ottaen pidä paikkansa. Hyvinvointiin ja hyvinvointivaltion tarinaan liittyy vahvasti esimerkiksi maksuton koulutus. Mielestäni esimerkiksi suomalainen koulujärjestelmä on nimenomaan keskittynyt hyvinvoinnin edistämiseen.
Pidän itse kuitenkin kovasti Himasen optimistisesta ja positiivisesta lähestymistavasta.
Tätä kuvastaa nuo aiemmin mainitut viisi jättiaskelta:
– (1) On mielekästä keskittyä pahoinvoinnin poistamisen ohella hyvinvoinnin lisäämiseen.
– (2) On järkevää pyrkiä toimimaan ennaltaehkäisevästi eikä vain ongelmiin reagoiden.
– (3) On hyvä tarkastella osa-optimoinnin sijaan asioita kokonaisvaltaisesti.
– (4) Kannattaa ottaa ihmiset mukaan aktiivisiksi toimijoiksi eikä alistaa heitä vain asiakkaiksi tai palveluiden käyttäjiksi.
– (5) Ja on ihan totta, että hyvinvointi ei voi olla pelkästään valtion vastuulla – tarvitaan koko yhteiskuntaa ja kaikkia yksilöitä.
Kirjan parasta antia on mielestäni kirjoittajien esittämä luovuuden kulttuurin edistäminen, jossa suhde epäonnistumiseen voisi rakentua esimerkiksi seuraavalla tavalla:
– Voit epäonnistua olematta itse epäonnistunut
– Voit tehdä virheen olematta ihmisenä virhe
– Et ole sama kuin virheesi
Ja edelleen suhde onnistumiseen:
– Jos vain aina onnistut, se on traagista, sillä silloin et koskaan haasta itseäsi onnistumaan todella uusilla tavoilla.
– Tuhoava kateus on sitä, että haluaa toiselta jotain pois; positiivinen kateus on sitä, että haluaa itsekin toteuttaa itseään täydemmin: maailma on köyhempi ilman toistekin onnistumisia ja sitä rikkaampi mitä enemmän kaikki onnistuvat.
– Syvimmiltään ei ole suurta eroa epäonnistumisen ja onnistumisen välillä, sillä ne ovat molemmat oppimisen muotoja: tämä ei toimi, tämä toimii.
Pekka Himanen on tässä raportissa ainakin julkisen keskustelun perusteella epäonnistunut. Se ei tarkoita, että hän olisi ihmisenä yhtään huonompi. Päinvastoin tästä oppineena meillä on jatkossa lupa odottaa häneltä varmasti paljon parempaa.
Ja kyllä raportissa esitelty uusi arvokkuuslähtöinen johtamis- ja työkulttuuri (johtaminen 2.0) on mielestäni hyvä perusta kenelle tahansa työelämässä toimivalle.
Jos joku sanoo julkisuudessa, että on siirryttävä pois teollisesta kasvutaloudesta, kuten olin Himasen tv-puheista kuulevinani, niin saa ainakin minulta pisteet oikeanlaisen ajatuksen siemenen istuttamisesta. Taisi vain mennä monelta ohi, kun oli tätä muuta sählinkiä.
Kun professori Hiilamo tyrmäsi tämän kirjasen yhteiskuntapoliittiset ansiot varmasti syystäkin, niin herää kuitenkin kysymys, että koska professorit palaavat itse julkisuuteen. Nykyään aika harvoin kuulee yliopistoihmisten tuovan sitä tutkittua tietoa oman yhteisön ulkopuolelle, toki taloustieteilijät poikkeuksena. Pitkään on puhuttu sellaisesta hälläväliä-politiikasta, joten tieteen popularisointi, tai miten sitä nyt kuvailisi, olisi tärkeää. Ja jos politiikassa pitää tärkeimpänä niitä tuloksia ja trendejä, niin aika hälläväliä näyttää olevan monella rintamalla.
Kun puhutaan esimerkiksi tuloeroista, niin keskitytään vain palkkaeroihin tai nostetaan kateuskorttia, mutta harva edes muistaa mainita niitä suurten tuloerojen negatiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan ja yksilöön, josta on ainakin minusta vahvaa näyttöä ja joihin keskustelun pitäisi siirtyä. Esimerkiksi vaikutus kulutuskäyttäytymiseen olisi tärkeää muistaa nostaa esiin, ainakin jos vihreitä ajatuksia ajattelee. Nykyään vain jos tavallinen pulliainen yrittää nostaa kissan pöydälle, niin se katti syö vain leivänpäälliset, joten näiden proffien olisi syytä lähteä julkiseen keskusteluun, vaikka sitä pidettäisiin poliittisena. Poliittista se on vain se taloustiedekin, eikä samojen taloustieteilijöiden jatkuvissa julkisissa esiintymisissä nähdä mitään outoa.
Ennaltaehkäisyn ja kokonaisvaltaisen ajattelun puolesta kannattaa kyllä nyt huutaa, kun tässä talouskurimuksessa niin helposti karsitaan lyhytnäköisesti hyvinvointia luovasta ja ennaltaehkäisevästä toiminnasta. Samoin sektorointi ja kilpailutus johtavat kokonaisvaltaisen näkökulman unohtamiseen.
Kyllä ruohonjuurella kuhisee kovasti, ihmiset haluavat olla ja ovat aktiivisia toimijoita ja kantavat huolta yhteisöstään. Maaseudulla on runsaasti aktiivisia kyliä, joissa toimitaan ja tehdään itse, eikä odoteta kaikkea kunnalta tai valtiolta.
Kiitos asiallisesta arvioinnista ja näkemyksistäsi.
Koska itse en osaa asiaa paremmin ilmaista, suosittelen kaikille luettavaksi ja pohdinnan pohjaksi tätä löytämääni kirjoitusta: http://kirjoituksiataloudesta.blogspot.fi/
Siinä on mielestäni perusteellisinta argumentointia, mitä olen pitkään aikaan nähnyt missään. Tällaisista asioista soisi keskusteltavan päivänpolitiikassakin.
Sinänsä arvokkaasta elämästä keskusteleminen on mielestäni hyvä avaus yhteiskunnalliseen suunnanmuutokseen. Toivotaan, että tämä ei jää tähän.
Hei Leino! Täysin samaa mieltä. Tule ihmeessä tykkäämään sivuja, jotka minä ja Matti Hyryläinen perustimme facebookiin keväällä: https://www.facebook.com/democraticeconomy?ref=hl
Otetaan käyttöön perustulo ja ajetaan alas tämä nykyinen byrokratiahimmeli, joka pyörii kelan ja toimeentuloturvan ympärillä. Hyöty: kaiken, pienipalkkaisenkin työn vastaanottaminen muuttuu kannattavaksi, ihmiset säästyvät stigmatisoinnilta (vähempiarvoisuudelta) kun eriarvoisuus hälvenee ja monipuolisempi tekeminen saa arvostusta.
Integroidaan aikapankit osaksi julkista sektoria. Osa ihmisistä voisi tehdä työtä ajalla, saaden palveluja sitä vastaan. Osa ihmisistä voisi maksaa veronsa suoraan tekemällä niitä töitä, joita yhteiskunta verovaroillamme tarjoaa. Hyöty: kaikkien ei tarvitse ansaita miljoonia. Työt tulevat tehdyksi kysynnän ja tarjonnan mukaan, ei pelkästään silloin, kun jollain on varaa maksaa siitä rahaa. Moni tekemätön työ löytää tekijän. Mielekkään tekemisen mahdollisuudet lisääntyvät myös niillä, joita ei enää huolita varsinaiseen työelämään. Myös työttömät hyväksytään yhteiskuntaa rakentaviksi ihmisiksi.
Koulutetaan vuosittain suuri määrä psykoterapeutteja kuntien palvelukseen ja sidotaan hoitotakuu koskemaan myös henkisen hyvinvoinnin hoitoa (eli ihminen pääsisi esim 3 viikon kuluessa terapiaan, kun tarve on havaittu). Hyöty: monin verroin vähemmän työkyvyttömiä ja eläkkeitä, vähentynyt henkinen pahoinvointi ja lisääntyvä tunne siitä, että ihmisestä välitetään.
Suomeen kannattaisi Aalto-yliopiston rinnalle – yhtenä huippuyliopistoista – perustaa mielen tutkimisen yliopisto.
Siinä perusopetuksena olisi ensin kuusi vuotta kestävä mielen systemaattinen harjoittaminen:
– keskittymiskyvyn parantaminen
– tarkkaavaisuus
– instrospektiokyvyn kehittäminen (mielen havainnointi)
– metakognitiiviset taidot (omien kognitiivisten toimintojen havainnointi)
Perusjakson aikana tehtäisiin tutkimusta näiden taitojen kehittymisestä, samaan aikaan kun kehitettäisiin ja vertailtaisiin eri oppimismenetelmiä (jokaiselle eri menetelmälle voisi olla oma ryhmänsä – näin saataisiin vertailukelpoista tietoa millä menetelmillä kutakin mielen kykyä (faculty) voi parhaiten kehittää).
Yhteistyötä tehtäisiin neuropsykologian, neurologian, lääketieteen, psykologian, filosofian ja sosiologian laitosten kanssa (näin taattaisiin puolueettomat, tieteelliset todentamismenetelmät).
Perusjakson jälkeen opiskelijat voisivat erikoistua jatkossa vaikkapa:
– yhteistyöhön Aalto-yliopiston mediapuolen kanssa, tuottaen dokumentteja sekä animaatioita mielen harjoittamisen vaikutuksista
– kehittämään sopivia harjoitusmenetelmiä ja oppimateriaalia eri kohderyhmille
– tekemään tutkimusta ”kadunmiesten” parissa siitä, miten mielen kehittäminen vaikuttaa: itsetuntoon, omanarvontuntoon, hyvinvointiin, terveyteen, tunne-elämään, sosiaalisiin suhteisiin yms. (tarjolla olisi eripituisia kursseja, vertailuryhmiä jne, ja kaikista tutkimuksista tehtäsiin tilastot)
– tekemään ehdotuksia opetusministeriölle peruskoulun oppimäärän lisäämiseksi oppiaineilla, joilla olisi em. tutkimusten valossa kiistatonta näyttöä esimerkiksi ihmisen omanarvontunnon ja kriittisen ajattelun kehittymisessä
– tekemään yhteistyötä sairaanhoidon ja lääkäreiden kanssa ADHD-potilaiden tilan parantamiseksi
– tekemään yhteistyötä ja tutkimusta mielenterveyspuolen kanssa mielen harjoittamisen vaikutuksesta masennukseen
– tekemään yhteistyöprojekteja ja tutkimusta sekä luovien alojen että urheilun ja urheiluvalmennuksen parissa
– kehittämään ja testaamaan psykologisen valmentamisen menetelmiä
Mielen tutkimisen ylipisto olisi ensimmäinen laatuaan maailmassa, ja saisi osakseen paljon kiinnostusta ja huomiota, edelläkävijänä. Kymmenessä vuodessa tulokset puhuisivat puolestaan, ja psykologian saralla saataisiin merkittävää uutta tietoa mielen toiminnasta, oppimiskyvystä ja kehitysmahdollisuuksista. Äly ja käytännön tilanteissa ilmenevä viisaus olisivat hyviä vientituotteita joka puolelle maailmaa. Yliopistosta tulisi kansainvälisesti myös psykologisen valmentamisen lippulaiva.
Saisiko ehdotus kannatusta Suomessa? Rakennettaisiin tällainen vaikkapa uuden ydinvoimalaan sijaan.. (Ei varmaan maksaisi juurikaan enempää..). Kumpi olisi parempi vientivaltti?
”University of Mind and Science”, Suomeen?
(taustatietoa: arviolta noin 90% suomalaisista ei kykene laskemaan mielessään kymmentä normaalitahtista hengitystään – keskittymiskyky herpaantuu jo kolmen, neljän hengityksen jälkeen, eli 90% suomalaisista ei pysty hallitsemaan mieltään (saati ajatuksiaan) edes minuuttia. Harjoittamaton mieli ei ole tahdonalainen – siitä johtuu osa ongelmistamme. Sen sijaan keskittymiskyvyn systemaattisessa parantamisessa ei ole tutkimuksissa havaittu ylärajaa. Keskittymiskyky on luku- ja laskutaidon tapaan opittavissa; sen kuuluisikin olla osa perusterveyttämme, tämän taidon opetus olisi mahdollista aloittaa lapsille jo esi- ja peruskoulussa.)
Kiitos Enni! Tosi kiinnostava ajatus!
Oletteko tietoisia tällaisesta raportista Kataisen oman työryhmän toimesta tehtynä, vuodelta 2011: http://vnk.fi/julkaisukansio/2011/r1211_bkt/PDF/fi.pdf
Sisältönä mm:
* PÄÄTTÄJÄT KAIPAAVAT LISÄÄ TIETOA HYVINVOINNISTA
1.1 Keskustelu uusista mittareista
bruttokansantuotteen rinnalle
* HYVINVOINNIN JA YMPÄRISTÖNTILAN MITTAAMISELLE VALMIINA MONIA KEINOJA
2.1 Keskeiset kotimaiset hyvinvoinnin mittaristot
2.2 Kartoitus mahdollisista hyvinvoinnin yhdistelmäindikaattoreista
* ASIANTUNTIJARYHMÄN EHDOTUKSET TOIMENPITEIKSI:
4.1 Kehitetään tiivishyvinvoinnin mittaristo
4.1.1 Mittariston rakenne
4.1.2 Valintakriteerit mittariston indikaattoreille
4.1.3 Alustavia ehdotuksia mittariston indikaattoreiksi
4.2 Kehitetään Findikaattori.fi-palvelua
4.2.2 Käytettävyys ja markkinointi
4.3 Lisätään julkista keskustelua hyvinvoinni
sta ja käynnistetään korkean tason arviointi-
foorumit
Onko tämä edes ollut julkisessa keskustelussa tai esillä Kataisen toimesta? Raportti on kuitenkin tehty ennen Himasen selontekoa. Ja vilisee konkreettisia ehdotuksia.