Sain yläkerran naapurilta kutsun Metsänuppuskerhoon. Kerho on suunnattu 0-3-vuotiaille ja siinä lähdetään torstaisin metsäretkelle säällä kuin säällä syksyllä, talvella ja keväällä. Mukaan tarvitaan sään mukaiset varusteet ja eväät.
Kerhon kautta olisi mahdollisuus tutustuttaa lapsi ”luonnossa kotonaan” -pedagogiikkaan, johon tutustuin jo vieraillessani päiväkoti Mörrintuvassa. Aihe on tärkeä, sillä olenhan muutenkin pohtinut vanhemmuuden luontohaasteita.
Lasten toiminta luonnon keskellä vaikuttaa erinomaisen kivalta. Parhaimmillaan siitä saa myös paljon uusia ideoita, mikä auttaa vanhempia jaksamaan lasten kanssa ja keksimään heidän kanssaan mielekästä tekemistä. Onhan luonnolla myös terapeuttinen vaikutus.
Toisaalta vauvan kanssa olen huomannut, että luontosuhdetta voi rakentaa tässä vaiheessa myös omalla pihalla. Ainakin meidän tapauksessa vauva on aivan innoissaan pihan nurmikosta, vaahteralehdistä, oksista ja hiekasta – puhumattakaan puista ja kukista.
Tätä vasten tuntuu oikeastaan hiukan stressaavalta lähteä viikoittain vauvan kanssa erikseen metsäretkelle, kun luontokokemuksia voi hankkia omalla pihallakin. Näin tulee samalla edistettyä ehkä ripauksen verran myös hidasta vanhemmuutta.
Edelliset ekoisi-kirjoitukset ovat luettavissa täällä.
Luulenpa, että nämä vauvojen harrastukset ovat enemmänkin aikuisia kuin vauvoja varten. Musiikin, värikylvyt, vesipetona hyörimiset, luontokokemukset, liikunnan, loruilun voi aivan hyvin kokea kotona ja lähipiirissä. Mutta joskus meille aikuisille on helpompi laittaa musiikkituokio, taidetuokio, uimahallireissu, luontoreissu etc kalenteriin ja jopa maksaa siitä etukäteen jotain, niin tulee tehtyä ja lähdettyä. Kolikon toisella puolella on sitten tosiaan stressi ja suorittamisen maku. Ainakin riskinä.
Samoilla linjoilla kuin Karla – vauva-aikana kytkeytyminen toisiin samanikäisten vanhempiin on tärkeää. Tärkeämpää kuin uskoisi, kaikkien tulevien vuosien kannalta. Ja luontoretki kerran viikossa kuulostaa aika hienolta harrastukselta myös vanhempien hyvinvointia ajatellen. Voihan sitä ajatella että joo, luontoretkeilen sitten itse perheen kanssa, mutta olemme yhteisöllisiä – kuinka monella tulee lähdettyä? Ja montaako vanhempaa tukee ulos lähtemisessä, jos huonolla säällä retkelle on lähdössä muitakin – sellaisia joiden tapaamista odottaa jo itsekin?
Harrastimme itse vauvauintia, ja samoja kysymyksiä pyöri silloin mielessä. Aika työlästähän se oli, puolen tunnin ”uinnin” takia. Mutta sinnikkään vauvauinnin seurauksena meille on uinnista syntynyt yhteinen harrastus josta kaikki lapset nauttivat isompinakin, ja tämä kannattelee vuodesta toiseen. Jos on vaikea aika, aina on olemassa juttu jota voimme tehdä yhdessä ja löytää sen kautta taas yhteyden toisiimme. Ja ystäväperheiden kanssa uidaan usein myös.
Vauvojen harrastukset ovat nimenomaa vanhempien harrastuksia, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Itse olen raahannut lapsia mukana omissa harrastuksissani, mutta jos niitä ei olisi ollut, niin jollain ne perhevapaitten päivät olisi täytynyt täyttää. Kotona kököttäessä hajoaa pää.
Sitä paitsi esimerkiksi vauvauinti alkaa vanhempien harrastuksena, mutta jossain vaiheessa muuttuu lapsen harrastukseksi, vanhemman rooli muuttuu pikkuhiljaa avustajasta huoltajaksi, sitten kuskiksi ja lopulta on aika ostaa mopoauto – ei kun siis polkupyörä.
Ehdottomasti samaa mieltä. Omien pikkulasten kanssa tuli tehtyä ratkihauskoja eväsretkiä 100-500 m päähän. Pääasia oli lähteminen, uusi näkökulma kotinurkkiin, mehu ja voileipien lisäksi muutama pipari:) Joskus jopa notskilla paistettu makkara tai varhaissipuli.
Spontaaneilla ja oman perheen kesken toteutetuilla luontoretkillä on mahdollisuus edetä lapsentahtisesti. Oravanpoikien kiipeilyä saa seurata joko minuutin tai kymmenen moodista riippuen eikä tarvitse kiriä kiinni muuta ryhmää.
Omat tyttäreni (4 ja 5) saavat vieläkin parhaat luontoelämykset piskuisella pihamaallamme, jossa he saavat paitsi puuhastella nurmikon, lehtien ja oksien kimpussa, myös seurata etanoiden, koppakuoriaisten ja muiden mönkiäisten elämää. Vasta nyt olen alkanut miettimään, pitäisikö lapset oikeasti viedä kesälomalla jonnekin muuallekin kuin mummoloihin tai leikkipuistoon. (Lomailusta olisi mukavaa keskustella enemmänkin.)
Olin aikanaan innokas harrastelija, ja varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla koin palavaa tarvetta lähteä ”sosialisoimaan”. Nyt kolmannen lapsen syntymän jälkeen minua ei saisi kirveelläkään ulos tästä kodista vauvakarkeloihin. Varsinkin, jos isommat lapset sattuvat olemaan päiväkerhossa tai kylässä. Hiljaisuus ja oma rauha on noussut arvoon arvaamattomaan! Isompien lasten perhekerhoaikana luodut verkostot eivät kuitenkaan ole hävinneet minnekään.
Ohops. Kirveellä ulos kodista kuulostaa aika makaaberilta kielikuvalta juuri tämän hetken perheväkivaltatilastoihin viitaten. Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä! Tuo kirvesjuttu on vain niin vakiintunut kieleemme, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen lukee mustana valkoiselta.