Vieraskynäblogissa Paloma Hannonen
Ihmisiä, jotka asettavat luonnon tilan politiikassa tai elämässä etusijalle pidetään usein hieman ylimielisinä ja itsekkäinä tai vaihtoehtoisesti hulluina.
Nämä yhteiskuntaa ymmärtämättömät ihmiset ovat useiden mielestä joko irtaantuneet luonnosta, ostavat kaikenmaailman hömpötysluomua ja asuvat tiiviin yhteiskuntarakenteen keskellä tai vaihtoehtoisesti ovat niitä hulluja mehtäläisiä, jotka säästävät jogurttipurkit juoma-astioiksi ja tekevät tarpeensa huussissa lintuja bongaten.
Yhtäkaikki luontoa päätöksenteossa painottavia ihmisiä ei oteta vakavasti, sillä he eivät selkeästi ole ymmärtäneet, että kestävään kehitykseen kuuluu paitsi ympäristöllinen kestävyys myös taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys. Kuten kaikki tiedämme, ympäristöllinen kestävyys on viime vuosikymmeninä saanut aivan liian suuren painoarvon jättäen kaksi muuta kriteeriä varjoonsa. Siitähän kertoo jo toteutuneet tavoitteet vaikkapa ilmastonmuutoksen tai luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi. Vai miten se menikään.
Teoria itsekkäistä luonnonsuojelijoista olisi aukoton, jos he itse tai heidän lähisukulaisensa erityisesti hyötyisivät vaikkapa suojellun metsäpinta-alan kasvusta tai turpeenpolton tukien lakkauttamisesta.
Kuitenkin ympäristöstään välittävät ihmiset kuluttavat muita vähemmän yhteisiä resursseja (jos nyt tarkastellaan näitä yhteisiä resursseja ja kuluttavia henkilöitä sillä tasolla ettei erottavana tekijänä ole merkittävät varallisuuserot, jolloin kulutustottumuksia ajaa ensisijaisesti taloudelliset resurssit eikä ideologiset päätökset). Vähän kuluttavat, yhteistä hyvää tai pitkän aikavälin hyötyä ajattelevat tavallaan häviävät, jos useat eivät toimi samoin, vaan pyrkivät maksimoimaan oman nopean edun. Häviämisellä tarkoitetaan tässä jonkinlaista luonnontieteellistä häviämistä, yhteisen hyvän asettamista vain omien geenien edelle. Voitaisiin siis ehkä ajatella, että näitä luontoon hurahtaneita ihmisiä ajaa hyvän toivominen paitsi omille lajitovereilleen myös lajirajat ylittävä tulevaisuudentoivo.
Ympäristöihmisiä syytetään itsekkyyden lisäksi myös ylimielisyydestä. Tässä jälkimmäisessä väitteessä toisin kuin ensimmäisessä saattaa olla totuuden siemen. Itse kutsuisin sitä ehkä pahaa tarkoittamattomaksi ylimielisyydeksi tai kyynisyydeksi. Se syntyy tarpeesta ymmärtää, miksi tuhoamme luonnon mukana omaa tulevaisuuttamme ja siitä surusta, kun tajuaa, että ympäristön tuhoutuminen ei johdukaan ymmärtämättömyydestä, vaan suorista valinnoista ja välinpitämättömyydestä. Se syntyy siitä, kun huomaa kerta toisensa jälkeen ympäristökysymysten – ja etenkin ratkaisujen- jäävän politiikassa naurettavien argumenttien ja vähättelyn varjoon.
Kyynisiä ympäristöihmisiä voi olla aika ajoin hyvä muistuttaa, että ihmisten yhteiskunnassa toimivat päätökset tarvitsevat hyväksyttävyyttä ja tieteen lisäksi inhimillisyyttä. Mutta sinne toiseen leiriin lähettäisin myös terveisiä: meneillään on kuudes sukupuuttoaalto – milloin on oikea aika kaivaa pää pois sellualtaasta ja alkaa toimia?
Paloma Hannonen on Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden toinen puheenjohtaja ja jyväskyläläinen kunnallispoliitikko.