Lueskelin hitaasti, mutta varmasti iltalukemisena Carl Honoren Slow – Elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta -teoksen. Honore puhuu ”vimman aikakaudesta”, jossa turbokapitalismin inhimillinen hinta on se, että ihmisten pitkät työpäivät, tekevät meistä tehottomia, onnettomia ja sairaita.
Sinällään kirjassa ei ole mitään uutta. Pikemminkin se on oikeastaan aika tylsää luettavaa, ehkä lukuunottamatta tantra-seksin verbaaliakrobatiaa. Honore kritisoi vahvasti kiireistä elämää, joka tekee meistä pinnallisia ja kärsimättömiä Lisäksi Honore pohtii kellon merkitystä. ”Kello tikittää, mittaa etenemisemme ja varoittaa meitä jäämästä jälkeen”. Aikaa olisi syytä arvioida uudelleen, kokea ajattomia hetkiä ja lopetettava elämään kuin Frederick Taylor hengittäisi jatkuvasti sekuntikellonsa kanssa niskassamme.
Kiinnostava esimerkki on hitaat kaupungit. Honore kertoo italialaisen Bran kaupungin esimerkistä. Kaupunki on lisännyt kävelykatuja, kieltänyt suurten ketjujen marketit ja räikeät neonvärikyltit. Pienkauppiaille on annettu parhaimmat liiketilat. Bran kaikki pienet kaupat ovat kiinni torstaisin ja sunnuntaisin liian työnteon välttämiseksi. Aiheesta lisää esimerkiksi täällä.
”Slow-liikkeellä on eräs hedonistiseen aikaan sopiva ässä hihassaan: sen kauppatavarana on nautinto. […] Se tarjoaa meille asioita, jotka todella tekevät meidät onnellisiksi: terveyttä, hyvinvoivan luonnon, vahvoja yhteisöjä ja ihmissuhteita ja vapautuksen loputtomasta kiireestä."
Omasta mielestäni kiirehtiminen on mentaalinen tila. Kiirehtiminen kiireiseksi tekee. Kaikkein parasta Slow-ajattelua on unohtaa kokonaan sana kiire. Pari syvää hengitystä. Asioita kyllä tulee ja menee. Asiat laadullistuvat, kun sovitaan mitä tehdään ja tehdään, mitä sovitaan. Ilman hössötystä. Ilman kiirettä.