Kävin tällä viikolla kahdella lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Sama kysymys, kaksi erilaista ihmistä, yllättävän paljon yhteistä.
Mikä on elämän tarkoitus?
Ensimmäinen vastaus oli kirkas ja lähes kliininen. Elämällä ei ole ennalta annettua tarkoitusta. Jokaisen on määriteltävä se itse. Tämä ei johtanut relativismiin tai välinpitämättömyyteen. Päinvastoin. Tarkoitus kiteytyi velvoitteeksi: olla nettohyödyllinen läheisille ja olla olematta nettohaitallinen ihmiskunnalle tai planeetalle.
Tähän liittyi vaatimus tai velvoite selvittää omat vaikutuksensa. Lähisuhteissa elämän tarkoitus on auttaa muita edistämään omia tavoitteitaan eikä olla muille emotionaalinen vampyyri.
Ajatus oli yllättävän vaativa. Ei riitä, että tarkoittaa hyvää. Pitää ymmärtää, mitä oikeasti tekee.
Toinen keskustelu kulki eri reittiä, mutta päätyi lähelle samaa. Elämä on sattumien summa. Emme voi tietää, onko sillä suurempaa tarkoitusta. Mutta jos jokin suunta on, se on tämä: tehdä mahdollisimman paljon hyvää ja jättää ympärilleen hyvä perintö. Ei patsaita tai säätiöitä, vaan aaltoefektejä. Jälkiä, jotka jatkuvat muiden ihmisten kautta.
Yhteinen nimittäjä ei ollut vastaus vaan suunta. Se mitä teemme, ei se mitä sanomme.
“Se mitä ihminen tekee kertoo enemmän kuin se, mitä hän sanoo.”
Jos tarkastelee ihmisten ajankäyttöä ja resursseja, elämän tarkoitus näyttää usein olevan jotain aivan muuta kuin mitä puheissa korostetaan. Aikaa käytetään statukseen, asemaan, luokan ja sukupuolen virheettömään esittämiseen. Jalot tavoitteet ovat usein olemassa, mutta ne toteutuvat vain, jos ne sopivat tähän kehykseen.
Samalla olemme yllättävän usein yksinkertaisten vaistojen ohjaamia. Rakennamme monimutkaisia selityksiä hyvin primitiiviselle käyttäytymiselle. Luomme häkkyröitä ja uskomme niihin itse. Ihminen on hyvä selittämään omaa toimintaansa. Mitä älykkäämpi, sitä parempi perustelu. Tätä voi kutsua vaikka identiteettitoiminnaksi.
Ajatus on epämiellyttävä, mutta vapauttava. Se siirtää huomion pois siitä, mitä haluaisimme olla, siihen mitä oikeasti teemme.
Hyvä elämä ei ole yksilöprojekti
Toinen keskustelu toi mukaan toisen ulottuvuuden. Elämän tarkoitus ei ole vain oma projekti. Se on väistämättä yhteydessä muihin ihmisiin ja tuleviin sukupolviin. Vastuu ei pääty omaan elämään. Meillä kaikilla on vastuu ylisukupolvisesta hyvästä. Liikkua poispäin superyksilökeskeisyydestä ja atomistisesta tarkoituksesta.
“Kaikki mitä teet, teet sille ajalle, kun sinua ei enää ole.”
Kun ei tiedä, kuinka pitkään saa elää, moni asia menettää merkityksensä. Jäljelle jää kysymys siitä, auttaako oma toiminta muita kukoistamaan. Tässä kohtaa elämän tarkoitus muuttuu henkilökohtaisesta eksistentiaalisesta pohdinnasta eettiseksi kysymykseksi. Teenkö tätä itseäni varten vai siksi, että joku toinen voisi elää paremmin?
Keskustelussa nousi esiin ajatus, jonka olen kuullut ennenkin, mutta joka kuitenkin pysäyttää: “Ihmisellä on kaksi elämää. Toinen alkaa siitä, kun ymmärtää, että meillä on vain yksi.”
Suurimman osan ajasta elämme kuin aikaa olisi rajattomasti. Siirrämme merkityksellisiä asioita eteenpäin, vältämme vaikeita keskusteluja ja rakennamme illuusiota jatkuvuudesta. Kun tämä illuusio murtuu, tapahtuu jotain olennaista. Valinnat kirkastuvat. Ei siksi, että löytyisi yksi oikea tarkoitus, vaan siksi, että turha alkaa karsiutua pois.
Molemmat keskustelut lähtivät eri suunnista. Kumpikaan ei päätynyt välinpitämättömyyteen. Molemmat päätyivät vastuuseen. Ehkä elämän tarkoitus voisi olla ymmärtää omat vaikutuksensa, olla aiheuttamatta turhaa haittaa ja jos mahdollista, jättää maailma hieman paremmaksi kuin se oli. Ei täydellisesti tai sankarillisesti, mutta riittävästi.
