Jos sinulla olisi viikko lomaa eikä juurikaan muuta vastuuta kuin varmistaa, että 11- ja 14-vuotiaat saavat ruokaa ja hoitavat omat hommansa, mitä tekisit?
Minä haaveilin Lapista. Tai edes muutaman päivän kotimaan reissusta. Tai vähintään päiväretkistä lähialueille.
Lasten suurin unelma oli kuitenkin olla kotona. Ja olla tekemättä mitään. Puoliso taas oli lähinnä aamusta iltaan töissä.
Viikon aikana kokkasimme lasten kanssa yhdessä, söimme lähes päivittäin lounaan ja päivällisen saman pöydän ääressä ja päädyimme jopa luistelemaan ja hiihtämään kerran. Ei suuria spektaakkeleita, mutta sentään joitakin yhteisiä hetkiä.
Oma lomani alkoi jo edellisen viikon viikonloppuna Vierumäellä triathlon-leirillä. Kolme päivää urheilua, syömistä, nukkumista ja niiden toistoa ammattivalmentajien ohjauksessa. Nautinnollista yksinkertaisuutta.
Viikon mittaan ehdin myös teatteriin Animalian aktiivien kanssa katsomaan Kettutytön paluu -näytöksen sekä puolison kanssa Vimman energiselle keikalle. Näin ystäviä luistelun, lounaan, iltapäiväkahvien ja illanistujaisten merkeissä.
Ja vaikka lasten toive oli “ei mitään”, oma versioni siitä sisälsi kahdeksan triathlon-treeniä (triathlon-leirin lisäksi), päivittäiset venyttelyt ja lihaskuntotreenin, seitsemän kuunneltua kirjaa, viisi elokuvaa, parin jääkiekko-ottelun seuraamista sekä hieman seuraavan kirjaprojektin edistämistä.
Silti loma tuntui tylsältä ja liian hitaalta. Siitä huolimatta, että siihen mahtui treeniä, kulttuuria, ulkoilua ja jopa upea kävely meren jäällä.
Toiset lepäävät pysähtymällä, toiset liikkumalla. Ehkä minä opettelen vielä ensimmäistä.
Onneksi ensi viikolla pääsee taas töihin.
