”Tehtävänä on rakastaa enemmän elämää kuin sen tarkoitusta.” Näin minulle vastaa ystäväni Dostojevskiä mukaillen, kun istumme hänen kanssaan syntymäpäivälounaalle.
Täytin vuosi sitten 50 vuotta. Pohtiessani elämän rajallisuutta kirjassani 101 onnen päivää huomasin, että en ollut viettänyt tarpeeksi aikaa läheisten ystävieni kanssa. Syntymäpäiväjuhlien järjestämisen sijaan päätin, että käyn vuoden aikana lounaalla 50 ihmisen kanssa ja keskustelen elämän tarkoituksesta. Nyt vuosi ja 50 lounasta on takana.
Mikä sitten on elämän tarkoitus?
Opin näistä 50 keskustelusta paljon. Paljon enemmän kuin mitä tähän tekstiin pystyn tiivistämään. Muutamia hajanaisia huomioita haluan kuitenkin kirjoittaa vaikka kyse onkin tässä kohtaa pelkästä tajunnanvirrasta.
Ensinnäkin elämän tarkoituksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ihmisen eri elämänvaiheilla on oma tarkoituksensa. Lapsena ja nuorena tarkoituksena on löytää oma paikka maailmassa. Aikuisuudessa eletään ehkä enemmän muita varten ja kannetaan vastuuta. Vanhuudessa tarvitaan hoivaa ja tarkoitus ei voi tulla enää tekemisestä. Elämä näyttää ja tuntuu elämän eri kaaren kohdissa erilaiselta.
Muutaman kerran sain vastaukseksi 42 eli Douglas Adamsin kirjoittaman vastauksen elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Numero 42 on Adamsin sci-fi-kirjassa esiintyvän maailmankaikkeuden toiseksi mahtavimman supertietokoneen vastaus seitsemän ja puolen miljoonan vuoden pohdinnan jälkeen. Adams on myöhemmin kertonut, että vastaus oli vitsi. Binääristen esitysmuotojen, lukujärjestelmien ja tiibetiläisten munkkien ajatukset olivat hänen mukaansa hölynpölyä. Adams oli istunut työpöytänsä ääressä, katsellut puutarhaa ja kirjoittanut paperille vain luvun 42.
Adams ei ollut tietenkään ensimmäinen, joka pohti elämän tarkoitusta. Vuonna 1834 Thomas Carlyle kysyi tekstissään, mikä on elämän tarkoitus, ja sai meidät siitä lähtien kamppailemaan eksistentialististen kysymysten äärellä. Carlylen mukaan elämän tarkoitus löytyy toiminnasta eikä mietiskelystä, ja totuus on toiminnan moraalinen kompassi.
Kun kysyn elämän tarkoitusta vuonna 2025 tekoälyltä, jonka yhden tekstihaun päästöt ovat eri arvioiden mukaan noin 0,3-50 grammaa CO2e, jäsentää ChatGPT oman vastauksensa filosofiseen, uskonnolliseen, tieteelliseen ja henkilökohtaiseen näkökulmaan sekä viittaa myös Admansin Deep Thought -tietokoneen antamaan vastaukseen.
“Ilman minua kansakunta ei olisi täydellinen”, kuten totesi aikanaan sensuroitu, vainottu ja kadunlakaisijan töitä tekemään pakotettu mainio venäläiskirjailija Andrei Platonov. Juuri siinäon jokaisen elämälle tarkoitusta riittämiin.
Näin kirjoittaa isäni sähköpostissa minulle pian sen jälkeen, kun olemme käyneet ensimmäisellä juhlalounaallani ja keskustelleet elämän tarkoituksesta.
Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä. Onnelliseksi taas voi tulla pyrkimällä hyvyyteen eli tekemällä hyviä tekoja. Isäni mukaan onni tai onnellinen elämä voi kuitenkin olla tylsää ja johtaa taloudellisen turvallisuuden etsimisessä yksipuolisuuteen sekä vääriin valintoihin töissä tai ihmissuhteissa. ”Elämisen mielekkyys, arvoituksellisuus ja jopa tarkoitus häipyvät taivaanrannan taa kuin usva aavalla merellä.”
Itse ajattelen, että elämän tarkoitus on elämän jatkumisen turvaaminen eli luonnon monimuotoisuuden varmistaminen ja luonnon itseisarvo tällä planeetalla. Tämän saman ajatuksen jakaa moni muukin ystäväni. Haasteena on kuitenkin sen konkreettinen toteuttaminen.
Yksi ystäväni tiivistää asian vielä paremmin. Ihmiset ovat kehittyneet osana elonkirjoa. Tarkoitus on siis olla olemassa osana luontoa. Hänen mukaansa elämän tarkoitus on elää niin että aiheutamme mahdollisimman vähän haittaa ja mahdollisimman paljon hyvää muille sekä pystymme samalla nauttimaan elämästä. Tämän tavoitteen eteen on nykymaailmassa pakko toimia yhteiskunnallisesti, vaikka lajityypillisesti ihmisen pitäisi vain saada elää lajityypillistä elämää möllötellen, nautiskellen ravinnosta ja lajitovereista. Nyt ihmiskunnan tekninen kyvykkyys on ajanut meidät kriisiin. Möllöttelyn ja huvittelun sijaan pitää pelastaa se mitä pelastettavissa on.
Puolisoni pohtii lounaalla käydessämme, että hänet on yllättänyt elämässä se, miten nopeasti aika menee tässä vaiheessa suhteessa kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Monet asiat ovat paljon hankalampia ja vaikeammin ratkaistavia oman elämän lisäksi myös yhteiskunnassa, kuin mitä olisi aiemmin uskonut. Aiemmin sitä kuvitteli, että tässä vaiheessa ilmastokriisin ja luontokadon kaltaiset kysymykset olisivat jo yleisellä tasolla hallussa, vaikka jo aiheutetuista vahingoista joutuisimmekin kärsimään lopun elämää. Samalla elämä on paljon lyhyempi kuin olisi vielä aiemmin ajatellut. Puolisoni vertaa elämää vuoristorataan. Ensin kiivetään todella hitaasti ylös. Jossain kohtaa, hänen mukaansa siinä vaiheessa, kun täyttää 42 vuotta, ollaan ylhäällä ja lähdetään liukumaan alas sekä huomataan, että nyt tämä meneekin vauhdilla ja kestää enää hetken.
Elämässä on tässä vaiheessa jotain samaa hallitsemattomuutta kuin puolisoni mainitsemassa vuoristorata-ajelussa. Se vain liukuu eteenpäin. Ensin asiat tapahtuvat hitaasti ja odottaa, että elämä alkaa. Sitten kun elämä alkaa, kaikki tapahtuukin liian nopeasti ja tulee yllätetyksi housut kintussa. Niin omien lasten, läheisten kuin töidenkin suhteen. Lopulta tajuaa, että kun mennään tätä vauhtia, tämä ei voi kestää enää kovin kauan. Silti elämä ei ole valmis eikä millään ehdi tulla valmiiksi jäljellä olevan ajan puitteissa. Lopun joutuu siis vetämään keskenkasvuisena. Sen sijaan, että valinnanmahdollisuuksia olisi kuitenkaan enää kovin paljon, onkin polkuriipuvuuden myötä kädessä enää muutama kortti.
Elämä kääntyy päälaelleen ja lopulta olet kuin Michael Enden satumaassa kirjassa Tarina vailla loppua. Satumaasta ei pääse pois ennen kuin pystyy kohtaamaan tekojensa seuraukset ja lopettamaan kaikki aloittamansa tarinat. Bastian fantasiamaailmassa luominen ja merkitys syntyvät vain, kun ihminen toimii rakkaudesta ja vastuusta käsin. Vuoristoradan alamäki on kuitenkin liian jyrkkä kaikkien elämän langanpätkien umpeen kuromiseen.
Tässä iässä on vielä helppo muistaa mitä ajatteli nuorena 40- ja 50-vuotiaista. Silloin ajatteli, että sä et halua olla sellainen, joka ei usko muutokseen ja päästää itsensä liian helpolla. Sä et halua olla se, joka istuu sohvalla, katselee ohjelmia, juo kaljaa ja tiuskii läheisilleen. Tai toteaa, että tuota on ennenkin kokeiltu eikä se silloinkaan toiminut. Miten kamalaa olisi olla tyyppi, joka ei enää usko muutokseen.
Vähän kuin isäni kirjoitti minulle. ”Ainut vakavasti otettava ihminen on se, joka ei ole myytävänä, jonka periaatteet ja jonkinmoinen maailmankatsomus menevät aina rahavallan ja uraputken yläpuolelle. Elämälle antaa tarkoitusta eniten sen tajuaminen, että me olemme täällä vain hetken, toki pitääksemme toisistamme huolta, auttaaksemme ja tunteaksemme empatiaa. Rakkaus on näiden aatteiden tai periaatteiden korkein aste, kyky rakastaa ja vastaanottaa rakkautta.”
Tietenkään kukaan meistä ei halua olla henkisesti ja moraalisesti laiska. Emme halua mennä siihen, mutta tajuamme myös, että jos jatkamme samalla intensiteetillä, palamme loppuun. On pakko löytää tasapaino siinä, että pystyy säilyttämään innon, viattomuuden, uskon, uteliaisuuden ja heittäytymisen elämän tarkoitukselle. Pystyy säilyttämään vimmaisen tekemisen siten, että elämä ei revi palaksi vaan pystyy kaiken keskellä säilyttämään jonkinlaisen elämänhallinnan. Vähän kuin yksi ystäväni totesi, että elämän tarkoitus on Tove Janssonia mukaillen tehdä työtä ja rakastaa.
Kaiken tämän jälkeen on helppo tulla siihen lopputulemaan, että elämällä ei ole tarkoitusta. Olemme vain Richard Dawkinsin Sokean kellosepän eli evoluution tuottamia kosmisia sattumia vailla tarkoitusta tai päämäärää. Luonto ei tarvitse suunnittelijaa selittääkseen elämän monimutkaisuutta. Tarkoitus ei tule ylhäältä, vaan ihminen voi löytää sen itse. Tieto ja ymmärrys luonnosta voivat olla itsessään elämän tarkoituksen muoto. Elämän tarkoitus ei ole annettu, vaan löydetty ja voimme nähdä kauneuden siinä, että olemme sattuman ja luonnonvalinnan tulos.
Sydämellinen ja iso kiitos kaikille, joiden ajatuksia elämän tarkoituksesta olen viimeisen vuoden aikana saanut kuulla. En pysty mainitsemaan teitä kaikkia tässä nimeltä, mutta tiedätte kyllä ketä olette. Aion jatkaa lounaita seuraavankin vuoden ja ehkä myöhemmin kirjoitan aiheesta vähän perusteellisemmin. Jos sinua siis kiinnostaa keskustella elämän tarkoituksesta, ota yhteyttä ja sovitaan lounas!
