Kuuntelin tällä viikolla Katri Syvärisen kirjan Sinun tarinasi voima. Siitä tuli mieleeni oma tarinani.
Nuorena häpesin sitä, että olen syntynyt silloisessa Leningradissa Neuvostoliitossa ja biologinen äitini on venäläinen.
Oma tarina oli lapsena ja nuorena se, että olin kotoisin Kannuksesta Pohjanmaalta. Olin asunut siellä lapsena isovanhempieni luona, kun vanhempani erosivat. Ennen kouluikää olin muuttanut isäni luokse Helsinkiin. Tässä kaikki. Ei muuta.
Yleensä peittelin ja salailin syntymäpaikkaani niin pitkälle kuin mahdollista. Akilleen kantapää oli kuitenkin passi ja erilaiset viranomaisten lomakkeet, joista syntymäpaikka kävi selville tai piti ilmoittaa. Välillä tuli tilanteita, joissa syystä tai toisesta syntymäpaikkani paljastui. Silloin osa kavereistani saattoi haukkua ryssäksi. Tämä tuntui tietysti pahalta.
Kun olin esimerkiksi armeijassa, löysivät toimistolla kirjurin hommissa olleet armeijakaverini tietoni jostain, ja minua haukuttiin ryssäksi. Vielä tuolloin 1990-luvun alussa hyökkäsimme armeijan harjoituksessa aika usein kuvitteellista ryssää vastaan. Tämä oli tietysti monien mielestä erityisen hauskaa.
Olin siis aina hävennyt taustaani. Lapsena, nuorena ja myös aikuiseksi kasvettuani. Syntymäpaikkani lisäksi häpesin myös sitä, että olin ollut huono peruskoulussa. En ollut koskaan käynyt lukiota. Olin ollut työtön ja koditon.
Kun tapasin nykyisen puolisoni, kerroin hänelle aika alkuvaiheessa taustastani. Tämä jännitti. Mietin, olisiko asia kovin nolo, ja miten hän suhtautuisi.
Hänestä asia oli kuitenkin kiinnostava, eikä siinä ollut mitään, mitä kannattaisi salata. Päinvastoin. Hän kannusti minua puhumaan asiasta avoimesti, koska se teki minusta erilaisen ja kiinnostavan. En ollut koskaan pelännyt olla erilainen ja esittää mielipiteitäni asiakysymyksissä, mutta jostain syystä syntyperäni ja taustani hävetti minua todella paljon. Melkein 30-vuotiaaksi asti.
Muistan hyvin, miten olimme puolisoni kanssa Faces-festareilla. Keskustelimme yhteisten ystävien kanssa. Kun tuli puhetta kunkin taustoista, päätin kertoa avoimesti lapsuudestani. Sen sijaan, että minua olisi enää haukuttu, taustastani oltiinkin hyvin kiinnostuneita.
Itselle kertomani tarina meni kerralla uusiksi. Muistan tämän havahtumisen elävästi. Taustani olikin nyt vahvuus eikä heikkous. Tarinani myös itselleni oli nyt uusi.
Kun aloin kertoa tarinaani julkisesti (ks esim 10 asiaa taustastani tai elämäni vegaanina) erilaisissa haastatteluissa, sain yleensä vain hyvää palautetta. Tämä on rohkaissut ja antanut suunnattomasti voimaa arkeen.
On uskomattoman helpottavaa, kun ei tarvitse peitellä tai salata omaa menneisyyttään, vaan voi olla ylpeä siitä. Onhan minulla jotain sellaista kokemusta, joka monelta toimitusjohtajalta, kaupunginvaltuutetulta ja yhteiskunnalliselta vaikuttajalta puuttuu.
Jokaisella meistä on ainutlaatuinen tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi avoimesti ilman häpeää ja pelkoa kiusaamisesta tai vihapuheesta.
Millaista tarinaa kerrot itsestäsi itsellesi? Onko se voimaannuttava vai latistava? Mitä menneisyyden taakkaa itse olet kantanut etkä uskaltanut kiusaamisen tai häpeän pelossa kertoa välttämättä edes kaikkein läheisimmille ihmisillesi?
