Etäkokoukset: Kamera auki vai kiinni?

On kokouksia, joissa ihmiset pitävät kameroita auki ja kokouksia, joissa kamerat ovat kiinni. Tai jotain siltä väliltä. Tämän lisäksi toki myös järjestäjät saattavat ohjeistaa kameroita pidettäväksi joko auki tai kiinni.

Mikrofonien osalta vakiintunut käytäntö on se, että mikrofonit ovat auki vain silloin, kun puhutaan tai silloin, kun keskustellaan muutaman hengen porukassa.

Kuvassa osallistun kaupunginvaltuuston kokoukseen etänä pyörätyöpisteeltäni kotoa käsin.

Kysyin näkemyksiä aiheesta Facebookissa ja sain ystäviltäni ilahduttavat 83 kommenttia.

Seuraavassa yhteenveto eli 10 argumenttia kameroiden auki pitämisen puolesta ja 10 sitä vastaan. Lisäksi lopussa vielä kolme hybridiratkaisua ja ehdotus, miten jatkossa kannattaa toimia.

Kamerat kannattaa olla koko kokouksen auki:

  1. Mitä vähemmän on osallistujia, sen yleisempää on pitää kameraa auki.
  2. Kun tapaamisessa on uusia ja toisilleen ennestään vieraita ihmisiä, voi olla varsin perusteltua pitää kameroita auki.
  3. Kameran ollessa auki, vuorovaikutus on parempaa. Näin voi osoittaa kehon kielellä, käsillä ja ilmeillä mitä mieltä on asiasta. Suurin osa viestinnästä on muuta kuin sanoja. Huulilta ja kasvoilta lukeminen auttaa ymmärtämistä muidenkin kuin vain kuulovammaisten osalta.
  4. Kamera tai kuvayhteys lisää vuorovaikutteisuuden lisäksi yhteisöllisyyttä ja auttaa keskittymään.
  5. Joillekin voi olla vaikeaa puhua vain ruudulle ilman ihmisten näkemistä. Kameran ollessa auki, näkee kenelle puhuu ja näkee ihmisten reaktiot (ks edellä vuorovaikutus).
  6. Kamera kannattaa pitää auki ainakin silloin, kun keskustellaan työyhteisölle tärkeistä tai herkistä asioista.
  7. Kameran ollessa auki, voi inhimillistää itseään työntekijänä, kollegana, esihenkilöänä tai johtajana näyttämällä kamerassa kotioloja tai rentoa pukeutumista.
  8. Osallistujille voi kameroiden kiinni pitämisestä tulla tunne ulkopuolisuudesta.
  9. Kameroiden ollessa auki, oppii tuntemaan ihmisten nimet ja naamat. Tämä on tärkeää varsinkin uudessa porukassa tai uudessa työssä.
  10. Jos toimit kokouksen puheenjohtajana tai olet paljon äänessä, voi olla perusteltu pitää kamera jatkuvasti auki vaikka muut eivät pitäisi.

Kamerat kannattaa olla koko kokouksen kiinni:

  1. Mitä enemmän on osallistujia, sen yleisempää on pitää kameraa kiinni.
  2. Osalle kuvat ovat häiriötekijä. Osa ei kaipaa muiden kasvoja tai jopa häiriintyy niistä. Joillekin oman naaman katsominen tuntikausia voi olla hyvin raskasta.
  3. Kameran ollessa kiinni, pitää ja voi keskittyä enemmän siihen, mitä toinen oikeasti sanoo.
  4. Joillekin voi olla korkea kynnys laittaa kamera päälle eri syistä. Voi esimerkiksi tuntua ikävältä tai ahdistavalta näyttää muille kotiaan tai sekoittaa kotiroolia ja työroolia. Toisella työpiste voi pienessä asunnossa sijaita niin, että muiden perheenjäsenten näkymistä kuvassa ei ole mahdollista estää.
  5. Pitämällä kamera kiinni säästetään digikaistaa ja sen myötä pienennetään myös tietotekniikan hiilijalanjälkeä.
  6. Kun kamera on kiinni, voi kokoukseen osallistua helpommin esimerkiksi kävellessä, juostessa tai pyöräillessä.
  7. Kun kamera on kiinni, voi kokouksen lomassa tehdä samalla kotitöitä, esimerkiksi ruokaa tai siivota paikkoja.
  8. Kameran kiinni pitämistä voi perustella myös sillä, että kokouksessa (tai webinaarissa) on paljon toisilleen vieraita ihmisiä, joiden ei ole tarkoitustaan tutustua syvemmin toisiinsa.
  9. Jos osallistuu kokouksiin älylaitteen (puhelimen) välityksellä, heiluvan ja oudosta kuvakulmasta tulevan kuvan näyttäminen voi tuoda kokoukseen levottomuutta.
  10. Voi kokoustaa itselleen mieluisassa asussa ilman sosiaalisia paineita, esimerkiksi alasti.

Kameroiden auki- tai kiinnipitäminen ei ole tietenkään mustavalkoinen kysymys. Kamerat voivat olla myös välillä auki ja välillä kiinni ei ainoastaan kokouksesta riippuen vaan myös saman kokouksen aikana. Esimerkiksi seuraavat lähestymistavat voivat olla järkeviä:

-Pidetään kameraa hetki auki alussa ja lopussa kun sanotaan moi ja heippa.

-Pidetään kameraa auki silloin, kun itse puhutaan, muuten kamera pidetään kiinni.

-Pidetään kameraa auki aina silloin, kun liitytään kokoukseen ja toimitaan sen jälkeen kokouksen järjestäjän toiveiden tai yleisen käytänteen mukaan.


Miten sitten jatkossa kannattaa toimia?

Kokouksen järjestäjän kannattaisi ohjeistaa kokouskutsussa tai kokouksen aluksi mikä on linja kameroiden suhteen.

Kokouksen järjestäjänä voit myös pyytää pitämään kameroita auki, jos koet, että kameran kiinni pitäminen on epäkohteliasta tai viestii, että osallistuja ei ole kiinnostunut aiheesta. Toisaalta ihmisille pitää jättää tilaa ja mahdollisuus toimia perustellusta syystä myös toisin.

Oma aiheensa on se, että kokouksen kannattaa järjestää hyvin eikä turhiin kokouksiin ole syytä osallistua. Tässä vielä muistutuksena kirjoitukseni Hyvän kokouskäytännön aakkoset.

Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Uusi ruokatrendi on täällä. 

SIPULIVESI!

Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa. 

Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus. 

Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota. 

Milloin tätä saa kaupoista tai ravintoloista? 😅
Jes! Vegemesuilta löytyi ihan mielettömän helppo lasagneresepti ja päätettiin heti kokeilla tehdä sitä 11-vuotiaan kanssa, joka teki kokkailustamme myös tämän videon. 

Salaisuus tässä se, että valkokastike tehdään tofusta, hummuksesta ja kaurakermasta. Toimii todella hyvin! 

Kiitos @jalotofu reseptistä!
Vegaaninen japanilainen juustokakku! Soijajugurttia, keksejä ja yöksi jääkaappiin.
Seuraa minua Instagramissa