Hampaita pestessä venyttelen samalla pohkeita ja reisiä. Kun olen maininnut tästä joillekin ystäville tai tuttaville, on reaktio usein hämmästelevää vähättelyä. ”Pitääkö kaikkea suorittaa”, ”eikö voi vain pestä hampaita”.
En oikeastaan uskalla kertoa, että venyttely ei jää ainoaksi aktiviteetiksi hampaita pestessä. Tyypillisesti tilanne on seuraava, kun pesen hampaita. Ensinnäkin kuuntelen äänikirjaa, toiseksi venytän toisen jalan etureittä samalla kun teen toisella jalalla varpaille nousuja. Tuon myötä tulee harjoiteltua myös tasapainoa ja sitä varsinaista hampaiden pesua oikealla kädellä, kun normaalisti olen vasenkätinen.
Muutaman minuutin hampaiden pesun aikana olen siis kuunnellut äänikirjaa, venyttänyt etureisiä, vahvistanut pohjelihaksia, harjoitellut tasapainoa yhdellä jalalla ja hampaiden pesua ”väärällä” kädellä. Sama toistuu myös aamuisin partaa-ajaessa. Kaikkien noiden yksittäisten asioiden ohella päivittäinen hampaiden pesu on jo aikamoinen koordinaatioharjoitus.
Niin. Pitääkö kaikkea suorittaa ja laskea? Ei tietenkään. Monia rutiineja ja tapoja kannattaa kuitenkin kiinnittää muihin tapoihin. Tällöin niitä tulee tehtyä kaikkein säännöllisimmin ja tehokkaimmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen arjen minuutti on hillitöntä moniajoa.
Yhtä hyvin voisi kysyä. Miksi syödessä pitää keskustella perheenjäsenten tai ystävien kanssa. Eikö voisi vain keskittyä syömiseen intensiivisen sosiaalisen suorittamisen sijaan. Miksi aamupalalla pitää lukea sanomalehteä? Miksi sohvalla istuessa pitää vielä kaiken lisäksi katsoa sarjoja. Eikö voisi vain istua ja nauttia hetkestä.
Ihmiset tekevät jatkuvasti monia asioita samanaikaisesti ja usein rutiinit kiinnittyvät tiettyihin hetkiin. Kun istahdan sohvalle, avaan älylaitteen ja alan syödä herkkuja tai pureksin kynsiäni. Miksi? Koska olen tottunut tekemään niin. Koska tietty tekeminen antaa lihasmuistilleni ja aivoilleni signaalin ryhtyä tekemään jotain toista asiaa. Sen sijaan, että olisin tapojeni orja, voin myös harjoittaa ja ottaa käyttöön uusia tapoja.
Toinen asia, josta tekemisiäni toisinaan hämmästellään on asioiden mittaaminen tai laskeminen. Tätä palautetta olen saanut erityisesti kun vuoden 2020 aikana luin tai kuuntelin yhteensä 375 kirjaa. Kun varsinkin loppuvuodesta alkoi näyttää siltä, että minulla olisi mahdollisuus päästä kirja päivässä -tahtiin koko vuoden osalta, aloin puhua asiasta lähipiirissäni. Palaute oli usein kitkerää. Pitääkö kirjojakin suorittaa. Eikö niistä kannattaisi nauttia ihan omaan tahtiin. Miksi lukemisesta pitää tehdä tavoitteellista?
Niin. Miksi asioita kannattaa mitata? Siksi, että mittaaminen alkaa ohjata tekemistä. Jos haluan oppia ja saada uusia näkemyksiä, kannattaa lukea tai kuunnella kirjoja. Kun alan mittaamaan esimerkiksi luettujen kirjojen määrää, alkaa se ohjaamaan automaattisesti käytöstäni. Itse olen niin yksinkertainen, että menen helposti tähän mittaamisen harhaan ja motivoidun siitä, että näen tekemiseni tulokset. Kaikkea tämä ei tietenkään motivoi tai kiinnosta ja useita se voi vain ahdistaa.
Jos en kuitenkaan itse aseta itselleni tavoitteita, joku toinen tekee sen puolestani. Jos en mittaa tavoitteitani, en voi saavuttaa niitä. Ja lähes kaikkea voi mielestäni mitata tavalla tai toisella.
Toki vuoden 2020 aikana äänikirjojen kuuntelu meinasi karata välillä käsistä ja sai myös hassuja piirteitä. Jossain vaiheessa löysin itseni tilanteesta, jossa valitsin kuunneltavaksi hiukan lyhyempi kirjoja, jotta ehdin varmasti kuunnella ne tai jätin sivuun pidemmät kirjat vain siksi, että ne olivat liian pitkiä. Huomasin myös kuuntelevani monia kirjoja loppuun vain siitä syystä, että sain yhden kirjasuorituksen, vaikka tyypillisesti jätän huonot kirjat armotta kesken. Typerää. Kyllä. Silti tuntuu upealta, että olen elämässäni elänyt vuoden, jolloin olen todella lukenut tai kuunnellut enemmän kuin keskimäärin kirjan joka ikinen päivä.
Lisäksi voi kysyä, ehtiikö luettuja tai kuunneltuja kirjoja pohtia tai käsitellä. Tähän olen pyrkinyt vastaamaan sillä, että olen tehnyt kirjoista muistiinpanoja ja välillä myös videoblogeja. Lisäksi olen huomannut, että kun kirjan käy läpi intensiivisesti ja nopeasti, kokonaiskuva ja -viesti hahmottuu paremmin.
Sitä paitsi ihmisillä on aika paljon tavoitteita, joita he mittaavat. Ystäväpiirissäni on esimerkiksi paljon lintuharrastajia. Siis niitä, jotka ihan tosissaan keräävät pinnoja kaikkialla, jossa liikkuvat. Yhtä hyvin heidän harrastustaan voisi kommentoida. Pitääkö kaikkea mitata? Pitääkö olla tavoitteita? Miksi lähteä etsimään jotain tiettyä lintulajia vain sen takia, että siitä saa tehtyä uuden merkinnän Tiiraan. Eikö lintuja voisi vain katsella ja nauttia hetkestä. Varmasti voi, mutta toisaalta pinnojen laskeminen varmasti motivoi lintu- ja luontoharrastukseen ihan eri tavalla kuin satunnainen kulloisenkin fiiliksen mukaan luonnossa liikkuminen.
Omien kokeilujen myötä olen oppinut, että tietyt tutut ja turvalliset sosiaaliset käytännöt ja suorittaminen ovat hyväksytympiä kuin toiset. Uudet tavat ja käytännöt luonnollisesti herättävät vastareaktioita ja haastavat kuulijan omat käytännöt. Toiset arjen moniajot ja tavoitteet tai mittaamiset ovat enemmän sallittuja kuin toiset. Kun ymmärtää tämän, tuntuu entistä tärkeämmältä uskaltaa haastaa totuttuja käytäntöjä ja kokeilla välillä jotain uutta. Viedä itseään sopivasti ja oman jaksamisen rajoissa epämukavuusalueelle ja sinne, missä muut eivät ole vielä kulkeneet.
Vain kuolleet kalat uivat virran mukana. Tai kuten Aaro Hellaakoski on vuonna 1946 kirjoittanut:
”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”