Vieraskynäblogissa bloggaaja Demi Aulos kirjoittaa teiniäitiydestä ja vanhemmaksi tulemisesta.
Vanhemmuus on pieniä hetkiä
Marraskuun märkiä lumihiutaleita satoi tuulilasiin. Sormet ja varpaat olivat jäässä, mutta sisällä kyti onni ja innostus. Yritin estää intoa tunkemasta naamalle, yritin olla täysin pokerina liikenteessä. Tässä vaiheessa minulla ei ollut mitään sanottavaa.
Hän oli laittanut viestin edellisenä päivänä. Opel ajoi, stereoista tuli suomiräppiä. Hän oli saanut ajokortin vasta vähän reilut puoli vuotta sitten, mutta ajoi niin kuin olisi ajanut aina. Pysähdyimme radanvarteen, hän nousi autosta edes katsomatta minuun päin. Huolestuin. Meidänhän piti puhua.
Avasin oven ja katsoin miestä. Tupakansavu kohosi sinne mistä lunta edelleen hiljalleen tippui. Mies katsoi minua ja hymyili ensimmäisen kerran koko iltana. Onni läikähti taas vatsassa ja silloin tiesin.
”Se viesti, jonka lähetit eilen…” Aloitin lauseen epävarmasti.
”Tarkoitin sitä. Pidetään se”, hän sanoi edelleen hymyillen. Pidetään.
Luokka on kylmä ja kuoleman hiljaa lukuun ottamatta edessä puhuvaa opettajaa. Pankit, talous, rahoitusjärjestelmä… kaikki menee toisesta korvasta sisään ja tulee toisesta ulos. Hiihtoloma on tehnyt minusta lopullisesti lukion tuijottelun kohteen, sen raskaana olevan ykkösluokkalaisen. Silitän vatsaa puolihuolimattomasti.
Vieruskaverini on joku poika. Koko luokka on täynnä joitain ihmisiä. Tuntemattomia, yhdentekeviä. Nykyään tuntuu, että kaikki muut ovat yhdentekeviä, että on vain minä ja vauva. Piirrän vihkooni kahdeksannentoista sydämen ja tunnen jotain. Tunnen sen. Sen vauvan. Vauva liikahti. Ensimmäistä kertaa.
Jähmetyn paikalleni, mutta samassa käsitän, että maailma se vaan jatkaa menojaan. Opettaja jatkaa kertomista finanssikriisistä, vieruskaveri jatkaa muistiinpanojaan, takapenkki jatkaa supinaansa. Eikä kukaan huomaa mitään. Kukaan ei noteeraa tätä järisyttävää ihmettä, tätä uutta elämää joka sisälläni kasvaa. Vatsassa muljahtaa toisen kerran. Painan pääni alas, ettei viereinen poika näe kyyneleitä silmissäni ja hymyä huulillani.
Synnytysosastolla on loistava ilmastointi. Mahtavaa, sillä heinäkuinen helleilma ei houkuttele juuri synnyttänyttä. Olen sekaisin. Sekaisin edellisen päivän synnytyksestä, epiduraalista ja erityisesti vauvasta. Vauva nukkuu sylissäni, pienessä kapalossaan.
Yhtäkkiä epätoivo valtaa minut, juurikin siinä sairaalasängyssä maatessani. Hän on niin täydellinen. Niin pieni apinanenä, mutruhuulet, punaposket ja tihrusilmät. Niin täydellinen, miten minä voisin ikinä olla äitinä tällaiselle. Hän on niin kaunis, herkkä ja pieni.
Vaivun jonkinlaiseen itsesääliin, kun kuvittelen itseni pitämään hänestä huolta tästä ikuisuuteen. En voisi ikinä onnistua. Voi ei, ajattelen, miten sinulle onkin sattunut näin ääliö äiti. Voi vauva, anna anteeksi, lupaan yrittää parhaani. Yksi kyynelistäni tipahtaa vauvan nutulle. Suukotan hänen otsaansa ja taidan itsekin nukahtaa.
Mumman matto on punainen, ilman nukkaa ja juuri imuroitu. Mummalla on kolme kissaa, joista kaksi viihtyy vauvan kanssa loistavasti. Vauvan nimeksi tuli Viima, ja se on täydellinen nimi täydelliselle lapselle. Hän köllii lattialla makuupussin päällä. Muutettiin mummalta omaan kotiin muutama viikko sitten, mutta täällä vain silti ollaan.
Viima on jäntevä, sitkeä pieni simppu. Hän on ollut melkein kierähtämässä jo monet kerrat, mutta tänään tulee viimeisin silaus. Vingutan vinkulelua, Viima kääntyy äänen suuntaan, ottaa oikein vauhtia heilauttamalla jalkojaan, kääntyy kuin kääntyykin selältä vatsalleen.
Hienoa pikkuinen! Vauva hymyilee, tarkkailee maailmaa huojuva pää pystyssä. Kissa tulee haistelemaan vauvan jalkoja ja puskee hiukan. Viima kierähtää takaisin selälleen, kissan poski taisi kutittaa pieniä varpaita.
”Herää! Mun pitää tehä tää kakku valmiiks ja sun pitää viedä Viima sun vanhemmille! HERÄÄ!”
Vihaan meidän kodin muovimattolattioita. Olohuoneessa lattiaa peittää suuret määrät hapsumattoa, mutta keittiöön ei olla kymmenessä kuukaudessa saatu edes pientä lattianpeitettä. Seinien koristukset on kesken. Kaikki on kesken.
Yritän olla välittämättä tästä kamalasta kaksiosta. Keskityn kakkuun, sen on oltava täydellinen. Sen on oltava maukas, suklainen, spesiaali. Spesiaali on tämä juhlapäiväkin. Ei, ei ole Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä. Tai kyllä, kyllä on, mutta ei meillä. Meille tämä päivä on pienen apinanenän yksivuotisjuhla.
Miehen ystävät eivät osaa olla pienten lasten kanssa. Se huokuu näistä parikymppisistä miehistä, se sellainen epävarmuus. Tunnistan sen hyvin, olen tunnistanut miehessänikin samaa ilmiötä nyt jo vuoden. En minäkään osaisi heittämällä olla tuntemattoman taaperon seurassa, mutta kyllä omaan lapsensa pikkuhiljaa tottuu. Kaksio saa täytettä miehen kavereiden tuomasta parimetrisestä pehmonallesta sekä muista juhlavieraista.
Kakku ei onnistunut. Yritin parhaani, mutta ei sitä voi mitenkään pitää hienona. Nielen turhautumiskyyneleet ja heitän homman läpäksi, haha, hassu paskamutsi minä. Viima ei tykkää kakustani, nielen toiset kyyneleet. Vieraat kirjoittavat terveisensä vihkoon, jonka pistän kiertämään ja pakotan kaikki mukaan. Vihkoa täytetään joka vuosi synttäreillä, ja kun Viima on kahdeksantoista, saa hän vihkon itselleen. Illalla luen viestejä vihosta, nielen kolmannet kyyneleet.
Mieheni ei ole ikinä sanonut Viimalle suoraan rakastavansa häntä. Mies on meistä se tunteettomampi pökkelö, ei nyt ihan perinteinen suomalainen mies, mutta ei kaukanakaan siitä. Tiedän hänen rakastavan Viimaa. Näen sen hänen silmistään, eleistään, hymystään. Mies on kasvanut isäksi hitaammin kuin minä äidiksi, ja nyt alkaa olla valmis.
Vuosi on vaihtunut, on kamala tammikuu ja lähtöpäivä on lähellä. Minä alan pikkuhiljaa menettämään kontrollini. Ahdistun miehen lähdöstä niin, että saan ensimmäisen paniikkikohtaukseni lähtöä edeltävänä iltana. Vihaan yksin olemista, vaikka on minulla Viima seuranani, ei se ole sama asia. Vatsaa kuristaa.
Ajoin miehen tukan pois. Hän pakkasi tavaransa. Viima leikki apinaa, ripustautui isänsä kaulaan. Minun teki mieli tehdä samoin. Mies ottaa alokasoppaansa ja siinä se on. Lähtemässä Riihimäelle.
”Heippa sit”, minä sanon.
”Moi”, mies sanoo.
”Isi”, lapsi sanoo.
”Rakastan sinua”, mies vastaa.
Viiman ensimmäinen ulkomaanmatka on menestys. Toukokuu koitti meille Rodoksella, mukana oma äitini. Mumma on aina ollut lapsen kolmas vanhempi, tärkeysjärjestyksessä heti äidin ja isän jälkeen.
Poika kylpi hotellihuoneessa. Iso kylpyamme on suoranaista luksusta olematta kuitenkaan – pelkästään se, ettei meillä ole sellaista, tekee siitä erikoista. Suuria saippuakuplia leijailee ja Viima räiskyttää vettä. Mumma on keksinyt taas uuden leikin, hän koputtaa oveen. Haloo! Haloo, kuka siellä! Täällä minä! Kuka sinä! Mumma!
Se on ensimmäinen kerta, kun Viima sanoo mummaa mummaksi. Viima on kohta kaksivuotias, mutta mumma on jäänyt sanavarastosta ennen tätä. Mumma on otettu, äärettömän otettu. Hänellä menee pasmat ihan sekaisin ja alkaa melkein parkumaan. Voi mumma ja mumman rakas.
Seuraavana uutena vuotena suunnitelmat menevät uusiksi. Minä olen kuumeessa, lapsi yskässä ja mies nuhassa. Kröhitään ja tuhistaan koko perhe yhteen ääneen. Kun aurinko menee mailleen ja raketteja alkaa paukkumaan, päätetään uhmata tautia ja mennään parvekkeelle.
Ilotulitteet kumisevat. Ne eivät ole niin kovaäänisiä kuin luulisi, parvekkeen lasitus hiljentää volyymiä. Mies saa ensimmäisen tähtisädetikun syttymään, hän on riemuissaan. Tässä meidän uusi vuosi on, kolmas tällä porukalla.
Samassa raketti räjähtää suoraan parvekkeemme ulkopuolella. Mitään vauriota ei käy, mutta pamahdus on kova. Katson suoraan Viimaan ja huomaan kuin hidastettuna hänen kasvonsa vääntyvän. Hän tuijottaa minuun ja alkaa parkua. Hätäännytään kaikki, rakettien räjähtelyn ja tähtisädetikkujen ja flunssien keskellä. Onneksi on vain pari metriä sisälle, jossa äänetkin vaimenevat.
Lapsi on silti suunniltaan. Hän ehti säikähtää toden teolla, eikä oikein mikään tunnu saavan häntä rauhoittumaan. Otan syliin, puhun hiljaisella ja matalalla äänellä, silitän selkää. Ei tässä mitään, ne oli vain noita ilotulituksia, ei ne tee mitään muuta kuin päästää kovia ääniä. Hei, olet äidin sylissä, olet turvassa.
Vielä iltasadunkin jälkeen Viima on kiihdyksissään. Hän tuijottaa silmät suurina ikkunaan, välillä sukeltaen makuupussin sisään piiloon. Minä kipuan lastensänkyyn toiselle puolelle ja isimies toiselle. Raketit räiskyvät jossain ikkunan takana, mutta täällä on lämpöistä. Lohdullista. Mukavaa. Turvallista. Rakkautta. Täällä on perhe.
Demi Aulos
Demi Aulos on vuonna -95 syntynyt nainen, äiti, opiskelija ja bloggaaja, joka omistaa ikuisen rakkauden kissoja ja sosiaalista mediaa kohtaan.
