Vieraskynäblogissa kustantaja Anna-Riikka Carlson kirjoittaa vaalikeskustelusta ja normitalkoista.
Kenelle koti ei ole tärkeä?
Lapseni on siinä iässä, että häntä kiinnostaa, mitä tarkoittaa vasemmisto ja oikeisto ja monet muut poliittiset käsitteet. Samalla kun seuraan vaalikampanjoita lähempää kuin koskaan, mietin monen sloganin ja puheenvuoron äärellä, miten selittäisin sen kymmenvuotiaalle.
Mitä tarkoittaa koti perinteisenä arvona?
Ehkä työtä asunnottomien puolesta, jotta jokaisella olisi koti. Tai yhteisöllisyyttä, oven avaamista naapureille. Varmasti kaikenlaisia koteja kommuuneista kartanoihin. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa, että arvostaa perhettä? Sitä, että pitää huolta lähimmistään ja kaukana asuvista vanhemmista, kummilapsista, keistä kaikista? Ei lapsiperheiden asioiden ajaminen voi kertoa perhekeskeisyydestä enempää kuin yksinasuvien tilanteesta huolehtiminen. Onko olemassa joku, joka ei arvosta läheisiä ihmissuhteita ja kattoa pään päällä?
Olin heittämässä vanhaa viemäriputkea roskikseen, kun lapsi totesi, ettei kukaan voi olla noin laiska. Jätteet lajitellaan, jotta emme hukkuisi roskaan. Tietenkin. Yhtä itsestään selvää kuin se, että vihreät arvot ovat jokaisen puolueen vaaliohjelmassa. Vihreillä ne ovat keskiössä. Tämä kuulostaa kymmenvuotiaasta ihan hyvältä. Sitä en kerro, että monissa keskusteluissa ilmastonmuutoksesta ja monista koko maapalloa koskevista kysymyksistä huolestuvaa kutsutaan viherpiipertäjäksi, pienten asioiden parissa puuhastelevaksi. En kiusaa lasta tällaisilla epäloogisuuksilla. Enkä kerro paljon pahemmista nimittelyistä, joita tutut kuulevat joka päivä. Sellaisista suljettaisiin pois neljäsluokkalaisten WhatsApp-ryhmästä.
Normitalkoot tarkoittaa sitä, että poliitikot haluavat karsia turhia sääntöjä, joiden säätäminen ja noudattamisen valvominen vievät liikaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Kotona ei sääntöjä juurikaan tarvita, koska kaikki haluavat tehdä toistensa elämästä mukavaa eivätkä hankaloittaa sitä. Silti on joitain asioista, joita minä tiedän paremmin kuin sinä ja siksi otan niistä vastuun ja määräänkin välillä. Isommassa yhteisössä on enemmän pelisääntöjä, muuten moni päätyy etenemään kyynärpäillä eikä huomaa, mitä oma käytös muille aiheuttaa. Lapsesta kuulostaa loogiselta, että koko politiikka on yksiä normitalkoita, vanhentuneiden ja liian monimutkaisiksi osoittautuneiden sääntöjen purkamista ja korjaamista ja uusien luomista. Ja jatkuvaa keskustelua siitä, mikä kenenkin mielestä on turhaa ja mikä tarpeellista.
Päätän kertoa myös palvelusta, johon voi lähettää tarkistettavaksi minkä tahansa mediassa esitetyn väitteen, jonka todenperäisyyttä epäilee. Tämä on lapsesta jännittävää, eikä hän osaa vielä epäillä, että joku tahallaan väittäisi Suomen verotusta maailman korkeimmaksi tai alkoholia yleisimmäksi kuolinsyyksi, jos näin ei ole. On helpompi kertoa nettihuutelijoista, joiden solvaukset on jätettävä omaan arvoonsa kuin arvostetuista asiantuntijoista ja poliitikoista, jotka vääristelevät faktoja tai kertovat osan totuudesta. Kymmenvuotiaankin mielestä on rehdimpää kiroilla vihaisena kuin valehdella hymyillen.
Tunnustan, että olen joskus poissaoleva, kun olen seurannut keskustelua, jossa ei keskustella erilaisista mielipiteistä johonkin asiaan vaan jossa huudetaan toisen puheen päälle ja julistetaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä ja kenen kaveritkin ajattelevat väärin. Vähän niin kuin koulunpihalla joskus, ennen kuin joku joukosta sanoo, että rauhoitutaan, tai opettaja tulee selvittämään tilanteen. Aikuisetkin siis kiusaavat joskus.
Mutta aikuisissa on paljon rohkeita, niin kuin lapsissakin. Niitä, jotka ajattelevat rohkeasti. Silloin kun on jotain sanottavaa, ei tarvitse huutaa. Ja niitä, jotka uskaltavat puolustaa niitä, joille huudetaan tai joiden ääni ei kuulu lainkaan.
Sunnuntaina kahden viikon päästä leivomme lapsen kanssa juustokakun vaalikahvilaan, jonka tuotto menee leirikoulurahastoon. Sitä ennen toivoisin, ettei yksikään ehdokas puhuisi minulle perheestä, kodista, työstä, säännöistä tai säästämisestä kuin pienelle lapselle, niin että kymmenvuotiaskin huomaa sanahelinän. Puhukaa minulle kuin aikuiselle, niin minä kerron sitten kaiken omin sanoin lapselleni.
Anna-Riikka Carlson
Anna-Riikka Carlson on WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja, joka seuraa intohimoisesti politiikkaa ja toivoo, että jokaisesta puolueesta eduskuntaan päätyy ihmisiä, joilla on kanttia kehua kilpailijaa, malttia kuunnella, rohkeutta kääntää takkia, jos oman näkemyksen muuttuminen sitä vaatii, ja jotka eivät kampanjan loppusuorallakaan keskity vastustajan vikoihin vaan omiin vaihtoehtoihin.
