Laura Rantanen: Säästät aikaasi lukemalla tämän

Leo Stranius ajanhallintaPidin perjantaina 9.1.2015 rakkaalle ystävälleni Laura Rantaselle kolmen tunnin ajanhallintaintensiivin.

Tapaaminen sai alkunsa Lauran julkisesta Facebook-statuksesta. Keskustelumme jälkeen mukaan ajanhallinnan niksejä pohtimaan ilmoittautui lopulta kymmenkunta muutakin yhteistä ystäväämme.

Laura kirjoitti ajanhallintaintensiivistä blogitekstin. Ohessa Lauran teksti kokonaisuudessaan.

Jos haluat joskus vinkkejä ajan- ja elämänhallintaan, ota yhteyttä! 🙂

Laura Rantanen: Säästät aikaasi lukemalla tämän

Vuoteni alkoi tukehtumisen tunteella. Moni tuttava näytti viettävän lokoisia päiviä aurinkorannoilla, kun itse selailin paniikinomaisesti viime vuoden paperikalenteria, puhelimen kalenteria, ja yritin löytää kaikkia niitä käytettyjä kirjekuoria, joita olin käyttänyt muistilappuina. Tehtävä vaikutti epätoivoiselta. Mihin ihmeeseen olin kirjoittanut muistiin tammikuun lopun lääkäriajan?

Tiesin, että olin haalinut aika paljon tekemistä tammikuulle, mutten muistanut ihan varmasti, että miksi päiviksi ja ajoiksi oli jo asioita sovittuna. Happi tuntui loppuvan koittaessani selvitellä tulevia aikataulujani. Kirjoitin Facebook-seinälleni avunpyynnön, jossa pyysin ystävääni Leo Straniusta järjestämään minulle ajanhallintasulkeiset heti vuoden alkuun.

Miksi juuri Leo Stranius? Koska olin seurannut hänen elämänhallintaan liittyviä pyrkimyksiään jo vuosia, ja olin saanut häneltä aikaisemminkin pari toimivaa vinkkiä. Olen esimerkiksi koittanut noudattaa vinkki numero seitsemää tältä aamulistalta.

7.1. ihmiset palasivat toimistoille ja 9.1. vietin kolme tuntia Luonto-Liiton toimistolla ajanhallintamestarin opissa. Mukaan ilmoittautui kymmenen muutakin ihmistä, jotka saivat tietää asiasta. Kaikki tunnistimme yhteisen haasteen: Elämässämme oli liikaa asioita suhteessa käytettäviin resursseihin.

”Jos minulla olisi 30 sekuntia aikaa kertoa teille mistä ajanhallinnassa on kyse, niin kiteyttäisin sen seuraavasti: Suunnittele työsi, työskentele suunnitelman mukaan, sovi muiden kanssa siitä, mitä tehdään ja pidä sopimukset”, Leo aloitti. Ja lisäsi heti perään, että noin kaikki sujuisi ideaalitodellisuudessa.

Ajattelen, että vaikka elämme keskeneräisessä maailmassa, voimme kuitenkin ottaa pieniä askelia Leon viitoittamalla tiellä, ja tekee elämästä helpompaa. Hengitys kulkee paremmin. Ei tunnu, että seinät kaatuvat päälle.

Jo astuessamme neuvotteluhuoneeseen Leo oli muistuttanut, että aikaa ei voi hallita. Voimme hallita omia valintojamme. Aika on siitä oikeudenmukainen resurssi, että sitä on kaikilla 24 tuntia vuorokaudessa. Lähtökohtaisesti sitä ei ole kenelläkään vähempää tai enempää.

Suunnittelu

Elän itse kai parhaillaan sitä vaihetta elämässä, mitä ruuhkavuosiksi kutsutaan. Minulle on valjennut vuosi vuodelta voimakkaammin suunnittelun tärkeys, mikäli tahdon pitää elämäni hallinnassa ja pääni kasassa. Pienyrittäjälle ja duunarille ei tuputeta sisäinen johtaja-oppeja, kuten suuryritysten esimiehille, joten olen päättänyt hankkia työkaluja itse.

Leoa ja minua yhdistävät työskentely luonnonsuojelujärjestössä, eduskuntavaaliehdokkuus ja kaksi lasta. Kumpikin toivoo myös voivansa osaltaan vaikuttaa siihen, että maapallo on elinkelpoinen tulevillekin sukupolville. Siinä ne yhdistävät tekijät. Elämänhallintataidoissa olen Leoon verrattuna vastasyntyneen linnunpoikasen tasolla. Tahdon kuitenkin kehittyä.

Leo kertoi suunnittelevansa edellisenä päivänä seuraavan päivän aikataulunsa noin puolen tunnin tarkkuudella. Myös vapaa-ajan. Tietenkin osa suunnitelmista jää toteutumatta syystä tai toisesta, ja se on ihan ok. ”Mutta se ei ole ok, jos et opi niistä”, hän muistutti.

Niin. Olen itse kyllä suunnitellut ajankäyttöäni, mutta perjantaina opin, että suunnittelun voisi viedä hiukan pidemmällekin. Aikataulunsa voisi suunnitella paitsi viikoittain tai päivittäin, myös tunneittain. Ihan joka päivä.

Työaikaseuranta

Tiedän, että joissain ihmisissä tällainen aikataulutus saattaa herättää jo ajatuksena ahdistuksen sekaisia tunteita. Minussakin herätti joskus. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, että hyvä suunnittelu itse asiassa poistaa epämääräisyyden synnyttämää tunkkaista ahdistusta. Selkeys on hyvin vapauttavaa. Kun asioita ei tarvitse pyöritellä päässään, syntyy tilaa ajattelulle.

Leo käyttää työlistaansa ToodleDo-verkkotyökalua. Hän on luopunut paperilistoista ja kalentereista kokonaan. ToodleDo:ssa hän on luonut useita ryhmiä erilaisille tehtäville, kuten työasiat, kaupunginvaltuusto ja eduskuntavaalit. Asia, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta on mielestäni suoranainen neronleimaus: Omien tehtävien listaamisen lisäksi sarake niille asioille, jotka on pyytänyt muita tekemään.”Muilta odotettavat asiat.”

Idea, jonka aion ainakin viedä käytäntöön: Seuraan maanantaista 12.1. alkaen ajankäyttöäni puolen tunnin tarkkuudella niin, että aina puolen tunnin välein (heräämisestä nukahtamiseen) kirjaan ylös, mihin olen aikani käyttänyt kuluneen puolen tunnin aikana. Jatkan kirjanpitoa vähintään 2 viikkoa. Mahdollisesti kuukauden. Siinä ajassa ehtii varmasti alkaa hahmottua, mihin aikani käytän.

Uskon, että kun näen konkreettisesti, mihin aikani kuluu, se helpottaa myös ajankäytön suunnittelua tulevaisuudessa. Itseään ei voi huijata, kun edessä on muistiinpanot omasta ajankäytöstä.

Epämääräisistä muistilapuista pääsemiseen: Kaikki muistiinpanonsa Leo tekee Evernotella. Minuakin kieltämättä houkuttelee ajatus, että muistiinpanot löytyisivät jatkossa yhdestä ja samasta paikasta. Se yksinkertaistaisi mukavasti elämää ja muistiinpanojen etsiskelyn poistuminen elämästä vapauttaisi aikaa jollekin mukavammalle tai hyödyllisemmälle.

Seuraavassa bloggauksessa kirjoitan aikapessimismistä ja 40% säännöstä, jotka tulevat osaltaan auttamaan itseäni tästä täyteläisestä keväästä selviytymistä niin, että elämästä voi aina välillä iloitakin. Puhuimme perjantaina myös tulvivan sähköpostin aiheuttamasta paineen tunnusta, palaan vielä siihenkin.

Laura Rantanen

* * *

Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?

Pitäisikö minun tehdä enemmän?

Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa  101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.

Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.

”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”

Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa. 

Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin. 

Miltä homma tuntui tällä kerralla? 

Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti. 

Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117

Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.

Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut. 

Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal. 

Nyt on hyv
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!

”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”

Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa. 

Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Seuraa minua Instagramissa