Joulukuun mielenkiintoisin kirjakokemus oli isäni Pentti Straniuksen kirjoittama tuore novellikokoelma Vähän karvas jälkimaku.
Teemana on kuolema, mutta mukana teksteissä ovat voimakkaasti läsnä myös viina ja Kannus.
Itse luin novellikokoelmaa dokumentaarisena kuvauksena lapsuuteni maisemista. Tämä antaa tekstiin tietysti oman säväyksen. Ovathan siinä voimakkaasti läsnä isovanhempani ja monet isäni kaverit, jotka muistan itsekin omasta lapsuudestani.
Novellikokoelmasta tuleekin mieleen 2000-luvun vastaava aikalaiskuvaus, Jani Saxellin romaani Minä, Lotta ja Päivikki. Tosin sillä erolla, että Saxell on sentään omassa teoksessaan pyrkinyt häivyttämään todellisten henkilöiden nimet. Isäni ei ole tätä juurikaan tehnyt. Suurin osa kirjassa esiintyvistä henkilöistä on siellä mukana ihan omalla nimellään. Olkoonkin, että monet jutut ovat vahvasti liioiteltu.
Samalla novellikokoelma on mielenkiintoinen sukupolvikuvaus. 1950-luvulla syntyneelle isälleni avainkokemus tuntuu olevan viina ja sitä seuraava rappioelämä. Tässä ajassa ja varsinkin omassa arjen kuplassa tämä tuntuu kaukaiselta.
Yhtä kaikki. Vähän karvas jälkimaku on värikkäästi, hienosti ja paikoin hauskastikin kirjoitettu teos, jonka tarinat vievät mukanaan. Samalla pääsee kurkkaamaan millaisesta maisemasta itsekin olen ponnistanut. Tuntuu hienolta, kun isovanhempani rakas mökki Kannuksen Parsialassa siinä raviradan vieressä saavat itselleen kauniin muistokirjoituksen.
Isäni tituleeraa itseään ryysyköyhälistön kasvatiksi, joka on oppinut pätkätyöläisyyden ja freelancerin niukan elämän myötä vaatimattomaksi sivulliseksi. Todellisuudessa isäni on tehnyt huikean luokkahypyn huutolaistytön lapsesta akateemisesti koulutetuksi tietotyöläiseksi ja tutkijaksi.
Novellikokoelman todelliset sankarit ovatkin kovia kohdanneet isovanhempani. Varsinkin mummoni. Hän menetti elämänsä eri vaiheissa traagisesti neljä lastaan. Kolme tulipalossa ja yhden sairauden myötä. Lisäksi mummoni kasvatti myös minut. Asuin Kannuksessa mummoni ja pappani luona lähes viiden vuoden ajan isäni opiskellessa Pietarissä. Sen jälkeenkin Kannuksen mökki toimi kotipaikkanani lukemattomat kesä- ja joululomat.
Kiitos rakas mummoni! Sinun muistoasi kunnioittaen on nimetty myös yksi omista lapsistani.
Isälleni kirjan kirjoittaminen on varmasti tehnyt hyvää. Toivottavasti saan jatkossakin vielä lukea hänen tuotoksiaan.
Suosittelen! Isäni kirjoituksia voi lukea myös Kansanuutisten blogista.
Kiitos blogistasi, Leo,
olet ehkä aivan turhan lempeä isukkiasi kohtaan tässä ”kirja-arviossasi”.
Tähän ikään mennessä olen oppinut kestämään aika rankkaakin kritiikkiä, erityisesti mielipidekirjoituksistani, blogistani ja muista Öisinajattelijan mietteistäni.
Yhden asian haluan korjata: Avainkokemukseni nuoruudesta tai Kannuksesta ei ole viina eikä rappioelämä,
vaan SYRJÄÄN SYSÄTTYJEN KÖYHYIEN IHMISTEN ELÄMÄNARVO, HEIDÄN PUOLUSTAMISENSA JA NOSTAMISENSA näissäkin novelleisa; ja yleensä inhimillisyys. Viina on seuraus monista asioista ja aikamoinen kansantauti niin siellä Hesassa kuin Pohjanmaalla ja täällä susirajalla. Muistanet Leo, että joskus 1980-luvun lopulla elämäni, elämämme oli aika rankkaa, mutta siinäkin tilanteessa toimin pari vuotta Helsingin asunnottomien, VVA ry:n ASUKKI-lehden päätoimittajana. VVA ry on edelleen asunnottomien asiaa ajava yhdistys ja tekee hienoa työtä siellä, minne useimmat poliitikot eivät koskaan eksy – lukuunottamatta joitakin vasemman laidan kulkijoita…
Öisinajattelija
Vielä pari sanaa, en malta olla lisäämättä.
Kirjoitit Leo upeasti äidistäni, mummostasi, näin:
”Kiitos rakas mummoni! Sinun muistoasi kunnioittaen on nimetty myös yksi omista lapsistani.”.
Äitini, mummosi Mirjami, huutolaistyttö, ei parempaa KIITOSTA voisi saada. Se hänelle hyvin riittää, tiedän, siellä jossakin hän yhä silittää päätäsi, kertoo tarinoitaan omasta lapsuudestaan. Sukupolvien ketju on loputon.
..
Vaikka Öisinajattelija tuntee loputonta syyllisyyttä huonosta isyydestään, erityisesti suhteessa vanhimpiin lapsiini, tiedän tarkalleen myös sen,
että Kannus-Parsialassa, Raviradan kupeessa olet Sinä, leo oppinut aika paljon ihmisyyttä, tasa-arvoa ja kaikenlaisten immeisten kunnioitusta. Sekä vaarisi että mummosi kuuluivat niihin köyhiin, kärsiviin ja syrjäytettyihin vähäosaisiin, jotka aina antoivat yösijan kulkumiehille, ruokaa naapurin nälkiintyneille, leiripaikan pihalla mustalaisille., anteeksi romaneille. En ikimaailmassa itse unohda sitä miten isä ja äiti hoitivat kotona pyörätuolissa istuneen veljeni Pertsan, osan aikaa myös liikuntakyvytömän tätini Selman.
Nämä ovat asioita, jotka ovat opettaneet näköjään myös Sinua(?). Itse joskus ohitin ne ns. ”normaaleina”. Kun meidän pienessä mökissä Kannuksessa kävi jopa ulkomaalaisia ystäviä, sama suhtautuminen jatkui. Yhä hämmästelen vanhempieni avarakatseisuutta ja ihmettelen mistä se mahtoi johtua? Ainakin se suhtautuminen on siirtynyt sinuunkin: värillä ei väliä, ei uskonnolla, ei rahalla eikä maailmankatsomuksellakaan. Maailma on pieni, se on meidän yhteinen pallomme, myös Kannuksesta katsottuna.
Arvatkaapa vain, Suomen ja erityisesti Hgin punaiset ja vihreät, paljonko sossu, kunta tai valtio avusti noissa em. lähihoitajahommissa 1950-60-70-luvuilla? Miettikää, kuka tämän valtakunnan hyvinvointivaltiota rakensi? Kyllä se oli demokratiasta sodan jälkeen oikeasti ja oikeutetusti nauttiva työväki ja sen edustus parlamentissa, kunnisssa jne.
Ja onko meillä varaa sitä purkaa ja siirtää hyvinvointivaltiomme rakennuspuut ja esim sote yksityisille noin vain? Emme me, isot ikäluokat nyt eläkkeelle siirtyessämme ihan kaikki ole niitä, jotka vain nauttivat teidän nuorten panoksestanne. MEISSÄKIN ON YHÄ KÖYHIÄ, LEIPÄJONOISSA!Mekin teimme jotakin. Tehkää perässä…ja varmasti teette paremmin, sen uskon. Uskon myös punavihreään todellisuuteen,siihen, että kerskakulutus on ohi, kohtuus oikea elämäntapa, energiaa pitää säästää, ilmastoa varjella,
USKON siihen uudenlaiseen punauisen vihertävään maailmankatsomukseen, mihin poikani Leo voisi olla oiva opas: mies joka elää kuin puhuu”
Öisinajattelija
Kiitos tärkeistä ja hyvistä kommenteista Pentti! Tosi hyvät huomiot. Kyllä. Kyse on nimen omaan ”syrjään sysättyjen köyhien ihmisten elämänarvosta, heidän puolustamisesta ja nostamisesta.” Tuo oli hyvin muotoiltu.
Kannuksessa romanien ja kulkureiden kanssa aikaa viettäneenä tosiaan opin sen, että me kaikki olemme ihmisiä, joita on syytä kunnioittaa. Oli todella hienoa, että isovanhempani tarjosivat pienestä mökistään katon ja ruokaa aina kaikille tulijoille.
Onpa teillä molemmilla tosi romanttisia muistelmia vanhemmistani ja elämästä kotimökilläni Kannuksen Parsialassa ! Vain kirjoissa tällaista elämää voikin kuvitella! Teillä näkyykin olevan kovin valikoiva mielikuvitus ! Minulla on siellä pitempään eläneenä ihan toisenlaisia muistoja, joissa ei ole mitään romantiikkaa tai edes avarakatseisuutta. Eivätkä he olleet Kannuksessa toki ainoita ( ulkomaalaisiakin ) meidän ystäviämme ” normaaleina ” hyväksyneitä.
Vanhempani Mirjami ja Onni eivät tykänneet ollenkaan romaneista, vaan pelkäsivät näitä. Heille ei annettu leiripaikkaa pihalla, enkä ole koskaan nähnyt tai edes kuullut heitä majoitetun mökissä. Romanit asustivat omissa oloissaan raviradan puolella silloin, kun kiertelivät nurkilla, ja vain hakivat vettä mökiltä. Mökillä asuessani kävin monesti keskustelemassa heidän kanssaan raviradan laidalla ja juomassa heidän suolalla maustettua kahviaan !
Vanhempani eivät tarjonneet suinkaan ” katon ja ruokaa ” ihan kaikille tulijoille. Eikä meillä majoitettu ketä tahansa ” kulkureita ” , vain muutamalle pitkäikaiselle tuttavalle tarjottiin yösija ja ruokaa silloin kun he tulivat vierailulle. Tämä oli ihan tavanomaista siihen aikaan, eikä vain meillä.
Olen usein miettinyt kirjoittaisinkin tästä aiheesta minäkin kirjan, koska minulla on paljolti erilaiset näkemykset ja ennenkaikkea kokemukset …mutta en katso vanhempieni ja heidän elämänsä julkistamista suotavaksi, sen verran heitä kunnioitan. Eivätkä he vaatimattomina ihmisinä sitä varmaan itsekään olisi halunneet. Olen lukenut tuon em.veljeni Pentin kirjan. Siitä jäi tosiaan hieman karvas jälkimaku. Siinä esiintyy pääosassa viina. Hänen muita teoksiaan en ole lukenut. Tätä aihetta sivuavaa Leon kirjaa en ole lukenut.