”Ensimmäinen tunne oli häveliäisyys. Sellainen, joka tulee tilanteessa, kun pitäisi tehdä jotain sopimatonta. Seisoin ison eläimen edessä. Tai oikeastaan sen rintojen. Ja minun oli määrä pestä ne. Kajota jonkun yksityisalueelle, mihin tunsin ettei minulla olisi lupaa eikä oikeastaan haluakaan. Siinä se seisoi suoraan minun nenäni edessä, utareet pullottaen maidosta.”
.
Näin alkaa Eveliina Lundqvistin kirja Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into, 2014).
Kirja perustuu Lundqvistin päiväkirjamerkintöihin, joita hän on tehnyt opiskellessaan eläintenhoitajaksi. Opintojen myötä hän suoritti harjoittelujaksoja eläintiloilla, kuten navetoissa, sikaloissa ja broilerihallissa. Yhteensä Eveliina vieraili tai työskenteli opintojensa myötä noin 20 eläintilalla.
Käyttikö Eveliina eläintilallisten luottamusta väärin kirjoittamalla harjoittelusta päiväkirjamerkintöjä ja julkaisemalla ne? Tätä kysyi kirjan julkaisutilaisuudessa MTK:n Leena Suojala.
Eveliinan vastaus oli selvä. Eläimet eivät pysty puhumaan omasta puolestaan. Tästä syystä on tärkeää, että edes joku tuo eläintilojen arjen päivänvaloon.
Risto Isomäki piti Eveliina Lundqvistin kirjaa tärkeänä avauksena. Isomäen mukaan kirjan julkaisun jälkeen on hyvin vaikea olla uskomatta, ettei myös Suomessa eläintuotantoon liity sellaisia kuvioita, joita ei voi pitää muuna kuin eläinrääkkäyksenä.
Myös eläinsuojeluasiamies Sari Salminen piti hyvänä, että kirja tuo esille eläintilojen arkea.
Vastaavasti Suomen Sikayrittäjien puheenjohtaja Martin Ylikännö huudahdi, että ainahan sitä voi asettaa erilaisia hyvinvointimääräyksiä, mutta kun kyse on liiketoiminnasta.
Niinpä. Siinähän se ongelma onkin. Nähdäänkö eläimellä jonkinlaista yksilöarvoa vai pelkkä taloudellinen välinearvo.
”Kuinka kauan se lintu saisi vielä kitua, joka makasi kyljellään siivet omituisessa asennossa? Entä se, jonka pää oli vinossa ja kyljellään? Entä ne lukuisat, jotka eivät jaksaneet edes reagoida, kun nostin ne ilmaan? Tai ne, jotka yrittivät päästä yhdellä jalalla eteenpäin? Kun isäntä oli lähtenyt, menin ensimmäiseen osastoon vakaana aikomuksenani tappaa kituvat. Näin kanan silmät ja ehdin ajatella. Suljin oven. En vain pystynyt. Menin hallista suoraan uimahalliin. Halusin pestä kaiken hajun pois. Muistan varmaan loppuelämäni, miltä haisee kuollut, mätänevä kana.”
Kiitos Eveliina Lundqvist, että toit esille sen millaista arki suomalaisilla eläintiloilla tänä päivänä on!
Joissakin julkisuudessa esitetyissä tuottajien kommenteissa Lundqvistia on syytetty siitä, että hän on väärinkäyttänyt luottamusta tehdessään muistiinpanoja ja julkaistessaan kirjan harjoittelusta. Tämäkö siis on ongelma, että asioista kerrotaan?
Minä nostan hattua sille, että ongelmat otetaan esille. Samalla tavalla kiitän myös vanhusten tai sairaiden hoitajia, jotka ovat avoimesti kertoneet ongelmista. Eläinten kohdalla tämä on sikäli vieläkin tärkeämpää, ettei eläimillä ole muita puolestapuhujia. Eläimet eivät osaa puhua puolestaan.
Sekö ei sitten tuottajien mukaan ole luottamuksen väärinkäyttöä, jos tiloilla toimitaan vastoin eläinsuojelulakia tai vastoin hyvinvointitukien ehtoja? Sekö ei ole luottamuksen väärinkäyttöä, jos tilannetta kaunistellaan tarkastavalle eläinlääkärille?
Vika näyttää aina olevan muissa. Tilalliset kauhistelevat kerrostalossa pidettävää koiraa, jota ulkoilutetaan vain muutaman kerran päivässä. Kaupunkilaiset kauhistelevat eläinten oloja tiloilla. Tosin on sanottava, että se kaupunkilaiskoira sentään saanee hellää hoivaa ja pääsee edes välillä ulos. Ja jopa yksiössä sillä on enemmän liikkumistilaa kuin sioilla tai lehmillä.
Ihmiset ovat erilaisia. Tämä pätee myös tilallisiin. Väärinkäytöksiä tapahtuu varmasti aina. Julkisuuteen tulleiden (Lundqvistin ja muiden) tietojen perusteella eläinten oikeuksia kuitenkin loukataan tehotuotannossa aivan liian systemaattisesti. Kyseessä eivät näytä olevan vain yksittäistapaukset.
Vika lienee rakenteissa. Tehotuotanto on (lähes) mahdotonta eläinten oikeuksia kunnioittaen. Kun eläimiä on paljon (esim. 100 000 broileria), jokaisen yksilön hyvinvointia on mahdoton tarkkailla tai edes yrittää mahdollistaa. Tuottajat vetoavatkin siihen, ettei eläinten oloja voi parantaa, koska se tulee markkinataloudessa liian kalliiksi.
Koko systeemi vaatii siis uudistusta. Eläimiä ei voi ongelmitta tuottaa samalla tavalla massatuotantona kuin autoja tai kännyköitä!
Kun sain kirjan käsiini niin ajattelin että luempa tuosta nyt pari sivua…yllätys yllätys ahmaisin kirjan kokonaan samana päivänä,yksinkertaisesti en vain voinut lopettaa lukemista.
Karua,totuuden mukaista ja ajatuksia herättävää teksitiä jossa silmät avautuvat nykyhetkeen.On helppo tuudittautua ajatukseen että jauheliha on vain jauhelihaa lähi marketin lihatiskillä sen enempää ajattelematta.
Mutta lihan ”takana” on olento,tunteva,kokeva olento kuten kirjassa hienosti tulee ilmi.
Kiitän Eveliinaa syvästi kirjasta joka saa ajattelemaan,toivon että kirja saavuttaa paatuneimmatkin ihmiset ja saa heidät miettimään elämää lihatiskiä pidemmälle kananmuna hyllystä puhumattakkaan.
Kaikin puolin mahtava teos! Kiitos <3