HS VIERASKYNÄ Julkaistu: 21.3.2008
Talonvaltaajat koettelevat kansalaistoiminnan rajoja
Taloja valtaavista nuorista pitäisi olla iloisia, sillä he ovat juuri uuden nuorisolain tarkoittamia aktiivisia osallistujia, kirjoittaa Leo Stranius.
Talonvaltaajat koettelevat kansalaistoiminnan rajoja
Helsingissä on viimeisen vuoden aikana tehty kymmenkunta talonvaltausta. Toistaiseksi valtaukset ovat päättyneet kaupungin järjestämään häätöön. Mistä valtauksissa sitten on kysymys?
Ensimmäiset talonvaltaukset tehtiin Helsingissä jo lähes kolme vuosikymmentä sitten. Parhaiten niistä muistetaan Porkkalankadun Lepakko, josta tuli valtauksen jälkeen suosittu kulttuurikeskus.
2000-luvun nuoret ovat puhaltaneet liikehdintään uutta tuulta. Talonvaltaajat ovat ilmoittaneet tavoitteekseen ylikaupallistuneen kaupunkitilan haltuunoton sekä ”autonomisen sosiaalikeskuksen” perustamisen. Autonomiset sosiaalikeskukset ovat kohtauspaikkoja, jotka tarjoavat ihmisille omaehtoisen tekemisen tiloja. Tällaisia keskuksia on jo muualla Euroopassa.
Voidaan ajatella, että syvemmällä tasolla talonvaltauksissa on kysymys myös henkilökohtaisen politisoimisesta ja oman elämän haltuunotosta. Talonvaltauksilla vastustetaan kaupunkitilan yksityistämistä ja kontrollointia.
Suomalaiset suhtautuvat talonvaltauksiin melko myönteisesti. Esimerkiksi Helsingin Sanomien viime kesänä teettämän kyselyn mukaan lähes puolet pääkaupunkiseudun asukkaista hyväksyy talonvaltaukset.
Valtauksissa yhdistyy kansainvälisyys ja paikallisuus. Suomalaisten valtaajien toiminnassa näkyy esimerkiksi italialaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten valtaajien toimintatyyli. Toisaalta myös suomalaiset valtaukset ovat inspiroineet ulkomaisia valtaajia.
Talonvaltaus on ilmiönä monimuotoinen. Sen voi nähdä heijastelevan sekä kaupunki- ja nuorisokulttuuria että nuorisopolitiikkaa. Myös esimerkiksi uusliberalismin vastustaminen liittyy valtauksiin.
Helsingin kaupungin harjoittama politiikka on omiaan lisäämään valtauksia. Töölönlahdelta on purettu makasiinit, ja Oranssi on jäänyt ilman kunnollisia tiloja. Samaan aikaan kaupunki käyttää yhä enemmän resursseja katujen kontrollointiin. Näin kaupunkikuvassa näkyvät vain niiden viestit, joilla on varaa maksaa.
Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskus on usein luvannut valtaajille tiloja ja pyrkinyt toimimaan aktiivisena ja ymmärtävänä välittäjänä. Hallinnon ja talonvaltaajien vaatimukset eivät kuitenkaan kohtaa. Kysymys on mentaalien ja kulttuurien kamppailusta, kuurojen dialogista, johon valtaajat eivät ehkä edes halua löytää ratkaisua.
Talonvaltaukset ovat reaktio niin rationaaliselle ja perinteiselle kaupunkisuunnittelulle kuin kaupungin nuorisotiloillekin. Kyse ei ole vain tilojen määrästä, vaan myös kaupunkitilaan kohdistuvista laadullisista vaatimuksista.
Valtaajat ovat osoittaneet, että kaupungin nuoriso- ja asuntopolitiikassa on paljon kehitettävää. Virkamiehet ovat ihmeissään, sillä hallinnolla ei ole tapaa suhtautua autonomisiin, verkostomaisesti toimiviin liikkeisiin. Kysymys on myös siitä, kohdellaanko epävirallisia ja epämuodollisia toimijoita kansalaisyhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä ja neuvottelukumppaneina vai mitätöidäänkö heidän vaatimuksensa koventamalla otteita.
Tilannetta todennäköisesti rauhoittaisi, jos valtaajille luovutettaisiin muutamia tiloja ja kaupunki luopuisi esimerkiksi Stop töhryille -kampanjastaan.
Uusi nuorisolaki suorastaan kehottaa nuoria toimintaan. Kun nuoret sitten ottavat aloitteen käsiinsä, ovat vastassa poliisijoukot ja helikopterit. Taloja valtaavista nuorista pitäisi olla iloisia, sillä he ovat juuri kaivattuja aktiivisia osallistujia.
Vaikka laki on uudistettu, hallinnon kulttuuri ja toimintatavat odottavat vielä muutosta. Yksi mahdollisuus olisi tehdä talonvaltauksista laillisia Hollannin tapaan. Siellä minkä tahansa kiinteistön voi vallata itselleen, jos pystyy osoittamaan, että se on ollut vuoden tyhjillään. Omistajan pitää Hollannissa pystyä osoittamaan, että tilaa käytetään.
Talonvaltaajia kiinnostaa konkreettinen toiminta. He eivät sitoudu mielellään vain yhteen toiminnan muotoon, vaan sukkuloivat eri verkostojen, asioiden ja projektien välillä. Uusia vaikuttamismuotoja yhdistää se, että ohjat otetaan enemmän omiin käsiin sen sijaan että luotettaisiin suurten kollektiivien toimintaan tai valittuihin edustajiin.
LEO STRANIUS
Kirjoittaja on yhteiskunnallisia liikkeitä tutkiva jatko-opiskelija. Hän on toinen Talonvaltaus liikkeenä – miksi squat ei antaudu? -kirjan toimittajista.