Tällä viikolla kävin kahdella lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Kysyn aina saman kysymyksen:
Mikä on mielestäsi elämän tarkoitus?
Sain kaksi vastausta.
Ensimmäinen sanoi suoraan:
“Ei sillä ole tarkoitusta.”
Biologisesti olemme täällä säilyäksemme hengissä ja lisääntyäksemme. Siinä kaikki. Yksilöillä ei ole kosmista tehtävää. Kaikki itse määritellyt tarkoitukset ovat tarinoita.
Jos joku ulkopuolinen laji seuraisi ihmiskuntaa, se näkisi farssin. Me pidämme itseämme vakavina ja merkityksellisinä, vaikka olemme vain ohikiitävä vaihe evoluutiossa.
Ja silti.
Kun kysyin, miten hän elää tämän ajatuksen kanssa, vastaus ei ollut välinpitämätön.
Hän pyrkii elämään sopusoinnussa muiden lajien kanssa. Kunnioittamaan muuta elollista elämää. Välttämään yksilökeskeisyyttä. Rakentamaan yhteisöllisyyttä.
Tarkoituksettomuudesta ei seurannut piittaamattomuutta. Päinvastoin.
“On vapauttavaa, kun ei ajattele itseään lajinsa keskipisteenä.”
Hän koki onnistuneensa. Hän oli pysynyt hengissä vaikean sairastumisen jälkeen, rakentanut ympärilleen yhteisöä, raivannut urallaan tilaa maailmassa, jossa sitä ei aina anneta.
Ja silti hän katui.
Vuosia, jotka menivät säästöliekillä.
Sitä, ettei tuntenut vahvemmin silloin kun olisi voinut.
Ehkä tarkoituksettomassa maailmassa suurin menetys ei ole epäonnistuminen vaan se, ettei elä täysillä.
Hän haluaisi vielä kokea keveyden. Heittäytyä. Elää ilman suunnittelua, optimointia ja kauhuskenaarioita.
“Elämä voi olla hyvää, vaikka ei ole yhtä oikeaa tietä.”
Toinen lounaskumppani vastasi toisin.
“Ei välttämättä ole tarkoitusta. Mutta jos on, ehkä se on sielun jalostaminen.”
Hän oli agnostikko. Ei väittänyt tietävänsä. Mutta ajatteli, että ihmisellä on mahdollisuus valita. Olla aiheuttamatta vahinkoa ja pyrkiä tekemään hyvää.
Kaikella elävällä on arvo.
Ihmisellä on vastuu.
Elää hyvin. Välttää ahneutta. Kuluttaa vähemmän. Lahjoittaa. Elää mahdollisimman kevyesti suhteessa maapalloon.
Keskustelusta jäi mieleen ajatus:
Antautua korkeampien voimien ohjaukseen sen sijaan, että yrittäisi hallita kaikkea. Se tuntui radikaalilta aikana, jossa hallinnan tunne on lähes hyve.
Hänen katumuksensa ei liittynyt suuriin synteihin vaan hetkiin, jotka menivät ohi autopilotilla.
“Kadun niitä hetkiä, joissa en ollut läsnä.”
Suurin unelma ei ollut henkilökohtainen menestys.
Se oli, että ihmiskunta kokisi heräämisen. Muuttaisi suuntaa perustavasti.
Ei minä.
Ei minun.
Toinen sanoo, ettei elämällä ole tarkoitusta.
Toinen sanoo, että ehkä on, mutta emme voi tietää.
Kumpikaan ei päätynyt välinpitämättömyyteen.
Molemmat puhuivat kohtuudesta.
Molemmat puhuivat muiden huomioimisesta.
Molemmat puhuivat vahingon välttämisestä.
Ehkä elämän tarkoitus ei ole vastaus.
Ehkä se on suunta.
Vaikka emme tietäisi, miksi olemme täällä, voimme päättää, miten täällä olemme.
Merkitys löytyy harvoin omasta erinomaisuudesta.
Se löytyy tavasta olla osa jotain suurempaa, kuten muita ihmisiä, muita lajeja, elävää maailmaa.
Jäin miettimään näitä keskusteluja ja ihmisen kummallisia aivoja.
Kuinka paljon energiaa käytämme oman merkityksemme vatvomiseen, kuten työhön, vaikuttavuuteen, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen, omaan rooliimme maailmassa.
Ehkä kysymys ei ole siitä, mikä on tarkoitus. Ehkä kysymys on siitä, voimmeko elää hieman kevyemmin.
Ystäväni sanoi sen yksinkertaisesti. Elämä voi olla hyvää, vaikka ei ole suunnitelmaa eikä yhtä oikeaa tietä.
Ehkä se riittää.
Huom. Tämä teksti on osa viikkohavaintojani, joita julkaisen säännöllisesti Substackissa. Siellä kirjoitan mm. kirjoista, arjen havainnoista ja kestävästä elämästä.
