Jussi Laitinen: Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu

Pääsin keskiviikkona (26.9.) osallistumaan Jussi Laitisen uuden Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu -kirjan (Atena) julkaisutilaisuuteen.

Kirjassa pohditaan loppuuko talouskasvu energiapulaan, kyseenalaistetaan nokkelasti arjen pienet ekoteot sekä hahmotetaan mahdollisia yhteiskunnallisia ratkaisuja ympäristökriisiin.

Laitisen lähestymistapa laahaa kuitenkin hiukan perässä.

Vaikka talouskasvu saattaa ennen pitkään loppua energiapulaan, ei ilmasto yksinkertaisesti kestä sitä, että edes nykyiset tunnetut fossiilivarannot poltettaisiin taivaan tuuliin. Ja mikäli ilmaston lämpeneminen karkaa käsistä, romahtaa yhteiskunnan kyky toimia ja sen myötä koko talousjärjestelmä.

Rolling Stone -lehti kiteytti ongelman erittäin osuvasti elokuun alussa ilmestyneessä artikkelissa: Global Warming’s Terrifying New Math.

Lyhesti sanottuna onglma on tämä: Tutkijoiden mukaan ilmakehään voidaan päästää hiilidioksidia 565 gigatonnia vuosisadan puoliväliin mennessä, mikäli lämpeneminen halutaan pitää edes jollain todennäköisyydellä kahden asteen tuntumassa. Tätä vauhtia tuo kiintiö täyttyy kuitenkin seuraavan 16 vuoden aikana. Samaan aikaan yhtiöiden hallussa olevat tunnetut fossiilivarannot riittävät noin 2795 gigatonnin päästöihin. Näillä mennään helposti jopa kuuden asteen lämpenemiseen. 

Kyse ei siis ole siitä, etteivätkö nykyiset tunnetut fossiiliset energiavarat riittäisi tuhoamaan maapalloa ja sen myötä koko talousjärjestelmää. Talouskasvun näkökulmasta katsottuna ongelma on se, että nykyiset fossiiliset energiavarannot riittävät vähän liiankin hyvin tuhoamaan niin talouskasvun kuin koko planeetankin.

Kirjan parasta antia on yksilön rajallisten vaikutusmahdollisuuksien esille tuominen.  Jussi Laitinen ottaa esimerkiksi kännykän laturin irrottamisen seinästä:

Uusien Nokian laturimallien valmiustilan virrankulutus on enintään 0,3 wattia. Vuorokaudessa siis 0,001 kilowattituntia eli päästöiksi muutettuna 0,28 grammaa hiilidioksidia. Keskivertosuomalaisen päästöistä tämä on noin 0,001 prosenttia eli ei yhtään mitään. Laitisen mukaan brittiprofessori David MacKay on verrannut laturin kulutusta autoiluun. ”Jos unohdan laturin vuorokaudeksi pistorasiaan, kulutan yhtä paljon energiaa kuin auton ratissa yhden sekunnin aikana.” Kolmen tunnin automatka mökille vastaa pistorasiassa 60 vuotta kiinni olevaa laturia.

Olen itsekin päässyt kirjan sivuile. Suomalaisen keskipäästöt ovat noin 30 kiloa hiilidioksidia päivässä, mikä vastaa tilavuudeltaan kuutta isoa vappupalloa:

”Pitkän linjan ilmastoaktivisti ja tutkija, Luontoliiton pääsihteeri Leo Stranius on saanut ponnisteltua oman päiväannoksensa noin kahteen vappupalloon. Hän on autoton vegaani, pesee pyykkinsä 30 asteessa, ostaa vain välttämättömät tavarat ja niin edelleen. Isot kulutuksen pudotukset Straniuksen elämässä eivät enää onnistu, jos hänen asuntoaan lämmittävä Helsingin Energia ei hylkää fossiilienergiaa. Esimerkki kuvastaa yksilön rajallisia vaikutusmahdollisuuksia. Stranius on erittäin omistautunut asialleen. Hyvin harva haluaisi tai edes kykenisi vastaaviin elämänmuutoksiin – ja Straniuksen kahdessakin vappupallossa on 50 prosenttia liikaa, jotta oltaisiin globaalisti kestävällä tasolla.”

Jussi Laitinen tarjoaa ratkaisuksi esimerkiksi jakamistaloutta, talouskasvun välttämättömyyden kyseenalaistamista, hitaampaa elämää, paikallisia ratkaisuja sekä suljettuun kiertoon ja energiaomavaraisuuteen perustuvaa ravinnontuotantoa.

Erityisesti jakamistaloutta koskevat esimerkit ovat puhuttelevia. Sähköporaa käytetään 12-13 minuuttia sen elinkaaren aikana. Länsimaissa henkilöauto on 92 prosenttia ajasta paikallaan. Henkilöauton käyttöasteen nosto kaksinkertaiseksi tarkoittaisi puolta vähemmän autoja.

Tarvitaanko jokaiseen kotitalouteen todella sähköpora ja henkilöauto? Vai olisiko mahdollista kehittää erilaisia yhteiskäytön muotoja eli jakamistaloutta.

Kirja siteeraa lopuksi osuvasti Tim Jacksonia: ”Trash the system or crash the planet”. Lisäksi huomautettakoon, että kirja oli omistettu Leolle.

Lisää kirjasta myös Sitran sivuilla Tuula Sjöstedtin artikkelissa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Jussi Laitinen: Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu”

Kommentointi on suljettu.

Lähdin Raide-Jokerin perään Itäkeskuksesta fillarilla. Oulunkylässä oltiin samaan aikaan.
Saariston Rengastie päivässä. Lähtö Uudestakaupungista klo 8.00 aamulla. Pyöräily Taivasalon ja Kustavin kautta Heponiemeen ja siitä lossiin. 

Samalla matkalla oli myös tuttuja! Olipa kiva jakaa osa matkaa ja pisimmät lossimatkat muiden kanssa. Lossia odotellessa ehti myös syödä ja käydä uimassa. Nauvossa vasta klo 17 aikoihin. Sieltä matka jatkui Turun kautta takaisin Uuteenkaupunkiin. 

Lopuksi 50 kilsaa viilenevässä kesäillassa. Auringonlasku ja tasaista meditatiivista polkemista. Ei juurikaan muuta liikennettä. Kuulokkeissa hyvää musiikkia. Lähellä täydellistä. Viimeinen 5 km hiekkatietä metsän syleilyssä.

Liikkeelle klo 8.00 aamulla. Mökillä takaisin klo 23.00. Ajoaika 8 h 41 min. Kilsoja 211,1 ja keskinopeus 24,3 km/h. 

Reitti: Uusikaupunki-Taivassalo-Kustavi-Heponiemi-Iniö-Mossala-Houtskari-Korppoo-Nauvo-Parainen-Kaarina-Turku-Vehmaa-Uusikaupunki.
Se on siinä! Tänään juoksulenkin yhteydessä havainnot harmaapäätikasta, metsäkirvisestä ja ruisrääkästä. 

Nyt olisi pinnoja 100/100!
Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?

Pitäisikö minun tehdä enemmän?

Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa  101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.

Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.

”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”

Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa. 

Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin. 

Miltä homma tuntui tällä kerralla? 

Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti. 

Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117

Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.

Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut. 

Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal. 

Nyt on hyv
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!

”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”

Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa. 

Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Seuraa minua Instagramissa