Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Tämä on sattumalta myös syntymäpäivänäni. Lämmin kiitos kaikista onnitteluista.
On epätodennäköistä, että olen kirjoittamassa tätä. Synnyin tasan 48 vuotta sitten Leningradissa, kun suomalainen isäni oli opiskelemassa kaupungissa. Vanhempani erosivat, kun olin 2-vuotias ja huoltajuus määrättiin isälleni. On aikamoinen temppu ja onni 1970-luvun Neuvostoliitossa päätyä huoltajuuskiistassa isälle ja päästä näin Suomeen.
Oheinen kolumnini varhaiskasvatuksesta ja päivähoidon resursseista julkaisitiin tällä viikolla Kirkko&Kaupunki -lehdessä.
Parempaa varhaiskasvatusta
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta antaa paljon.
Silloin kun omalla kohdallani petti kaikki muu ja jouduimme isäni kanssa asunnottomiksi, nappasi hyvinvointivaltion turvaverkko kiinni ja tarjosi ensin asuntolan ja sen jälkeen kaupungin vuokra-asunnon.
Myös kahden pienen lapsen isänä olen päässyt nauttimaan hyvinvointiyhteiskunnasta. Neuvolapalvelut ovat mykistävän hienoja. Pieni vauvamme pääsee tarvittaessa samalla viikolla erikoislääkärin vastaanotolle.
Päivähoito on viimeisin palvelu, jota olemme perheenä hyödyntäneet. Päivähoito ei ole ainoastaan edistänyt lukemattomien lasten kasvua ja kehitystä, vaan sillä on ollut myös iso merkitys naisten työssäkäynnille ja sitä kautta tasa-arvolle.
Olin keskiviikkona (17.8.) Sosiaali- ja terveysturvan päivilläHämeenlinnassa puhumassa sosiaalisesti kestävästä kehityksestä.
Mitä on sosiaalisesti kestävä kehitys? Kun puhutaan kestävästä kehityksestä tai kehityksestä ylipäätään voidaan käytännössä tarkoittaa melkein mitä vain.
Minulle sosiaalisesti kestävä kehitys tarkoittaa ihmisten hyvinvointia ekologisissa rajoissa.
Haasteena on, että hyvinvointiyhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelut ovat luotu ikuisen talouskasvun varaan. Kun talouskasvu joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan rajansa, olemme pulassa myös sosiaalipalveluiden suhteen.
