Yhteiskuntasopimus oli Sipilän yritys saada työmarkkinaosapuolet tyytyväisiksi ja pienentää yleislakon uhkaa siinä tapauksessa, että SDP on oppositiossa.
Ay-järjestöt ja SDP toki tajusivat tämän eivätkä suostuneet sopuun. Ilman yhteiskuntasopimusta SDP voi kiristää hallitusneuvotteluista parhaan mahdollisen tuloksen. Tai toimia tehokkaasti oppositiossa yhdessä esimerkiksi Vasemmistoliiton kanssa.
Kaiken lisäksi yhteiskuntasopimuksen ympärillä käydyt neuvottelut vaikuttivat aika yksipuolisilta. Varsinkin 2,5 viikon työajan lisäys tuntui absurdilta tilanteessa, jossa työtä pitäisi jakaa tasaisemmin ja puhua pikemminkin työajan lyhentämisestä.
Tiukat esitykset johtuivat ehkä siitä, että oikeistolla tai EK:lla ei ollut yhtään sen suurempaa motiivia saada yhteiskuntasopimusta. Nyt voidaan sanoa, että sopua on yritetty ja perustella sillä kaikkia mahdollisia leikkauksia.
Ehkä Sipilä oppi tämän myötä myös sen, että etujärjestöjä ja puoluepolitiikkaa ei johdeta yritysopeilla. Politiikka on kompromissien taidetta eikä toimitusjohtajan päätösten toimeenpanoa. Kaiken lisäksi jälkikiukuttelu ja uhkailu tiukemmilla säästökuurilla tuntuu vähän turhalta.
Lopulta vaikuttaa kuitenkin siltä, että Sipilä ja EK antoivat kortit nyt nimenomaan SDP:n ja Ay-järjestöjen käsiin. Tämäkään ei ole välttämättä kovin hyvä juttu tulevan yhteiskuntakehityksen kannalta. Maailmaa kun pitäisi oikeasti muuttaa eikä jäädä jumiin vanhoihin etuihin tai asetelmiin.
