Presidentti Sauli Niinistö ilmoitti YLEn uutisten mukaan, että olisi halukas pudottamaan palkkiotaan viidenneksen. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma väläytti, että myös kansanedustajat voisivat laskea palkkojaan.
Mikä olisi sitten oikeudenmukainen palkka kansanedustajille? Yksi demokratiaan perustuva lähtökohta olisi suomalaisten keskipalkka, sillä edustavathan kansanedustajat nimenomaan kansaa (vuonna 2010 suomalaisten keskipalkka oli tilastokeskuksen mukaan 3040 e/kk).
Voidaan kuitenkin epäillä, että näin pienellä palkalla kansanedustajan tehtävään ei hakeutuisi tarpeeksi päteviä henkilöitä ja korruption riski kasvaisi. Lisäksi tehtävä on vaativa, ja voi hyvin ajatella, että on perusteltua maksaa siitä myös hyvin.
Toisaalta pätevistä ehdokkaista on harvoin ollut pulaa ehkä kunnallisvaaleja lukuun ottamatta. Useimmiten ehdolle haetaan tehtävään liittyvän vallan takia – siis siksi, että halutaan vaikuttaa yhteisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin. Pienempi palkka kannustaisi ehkä myös suurempaan rotaatioon ja näin vallan laajempaan hajautumiseen.
Demokratian kannalta poliitikkojen palkkoja tärkeämpi teema olisi mielestäni keskustelu vaalirahoituksesta.
Vaalikampanjoihin käytettävät summat ovat nimittäin merkittäviä. Tämä taas tarkoittaa helposti sitä, että poliittisiin luottamustehtäviin hakeutuvat vain hyvätuloiset.
Esimerkiksi kevään 2011 eduskuntavaaleissa valituilla kansanedustajilla ja varakansanedustajilla keskimääräinen vaalikampanjan suuruus oli yli 30 000 euroa. Kaikkein eniten rahaa käytti Alexander Stubb (yli 100 000 euroa). Kuinka monella suomalaisella on varaa pistää vaalikampanjaan yli 30 000 euroa?
Helsingin Sanomien keräämät tiedot Helsingin tuoreista kaupunginvaltuutetuista paljastavat, että kaupunginvaltuutetut tienaavat selvästi enemmän kuin keskimääräiset helsinkiläiset. Kolmannen kauden valtuutettu Sirpa Asko-Seljavaara sanoo asian suoraan: ”Tottahan se on, ettei kaikkein kurjimmista voi tulla poliitikkoja. Ei heillä ole esimerkiksi kampanjointiin tarvittavaa rahaa”.
Esimerkiksi itse käytin keväällä 2011 eduskuntavaalikampanjaan 15 059,71 euroa, josta omaa rahaa oli 11 608,22 euroa ja syksyn 2012 kunnallisvaalikampanjaan 9197,86 euroa, josta omaa rahaa oli 8352,05 euroa (vaalirahailmoitukseni täällä).
Vastaavasti valtuustokollegani Lasse Männistö käytti kunnallisvaalikampanjaansa 16 884,37 euroa. Omaa rahaa tähän ei kuitenkaan kulut lainkaan. Rahoitus kun sisältää yksityishenkilöiltä saatua tukea yhteensä 5529 euroa, yrityksiltä saatua tukea 9960 euroa ja muilta saatua tukea 3000 euroa. Käytännössä Männistö siis tienasi kunnallisvaalikampanjallaan yhteensä 1604,63 euroa. Esimerkiksi Alexander Stubb ei käyttänyt omaan eduskuntavaalikampanjaansa vuonna 2011 omaa rahaa euroakaan. Koko rahoitus tuli yksityisiltä tai yrityslahjoittajilta ja puolueelta. Vain harvalta suomalaiselta löytyy taustalta vastaavia tukijoukkoja kuin kansanedustaja Männistöltä tai Stubilta.
Mielestäni Sirpa Asko-Seljavaaran kommetti sekä Lasse Männistön ja Alexander Stubin vaalikampanjat osoittavat, että vaalirahoitukseen tarvitaan katto.
Vaalirahoitukseen käytettävät summat tulisi mielestäni olla sellaisia, että kenellä tahansa suomalaisella pitäisi olla mahdollisuus kerätä rahoitus kasaan esimerkiksi joukkorahoituksen avulla.
Ohessa on oma ehdotukseni vaalirahoituskatoiksi eri vaaleissa. Suluissa on vuonna 2009 Lauri Tarastin johtaman vaalirahoitustyöryhmän esitykset.
– Kunnallisvaalit: 5000 e (20 000 e)
– Eduskuntavaalit: 10 000 (100 000 e)
– Presidentinvaalit: 500 000 e (2 000 000 e)
– Europarlamenttivaalit: 20 000 e (200 000 e)
Mitä mieltä itse olet? Mikä olisi sopiva keskipalkka kansanedustajille tai kuinka paljon eri vaaleissa olisi sopivaa käyttää rahaa vaalikampanjaan?
Valtuustoblogin edelliset kirjoitukset täällä:
– Osa 1: Kunnallisvaalit on käyty: Kiitos luottamuksesta!
– Osa 2: Politiikan teon periaatteiksi avoimuus, positiivisuus, proaktiivisuus ja äänettömät?
– Osa 3: Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tavoitteena ihana kaupunki
– Osa 4: Päätöksenteko Helsingissä avoimemmaksi
– Osa 5: Ympäristölautakuntaan ja Helsingin Energian johtokuntaan
– Osa 6: Yksityinen, ostopalvelu vai kunnallinen päiväkoti?
Mitä alemmaksi suoran vaalibudjetin katto asetetaan, ainakin Eduskuntaan päätyy sitä enemmän ”teeveestä tuttuja” ja muita ”ilmaista” mainosta saaneita julkkiksia. Tämä johtuu ihan yksinkertaisesti siitä, että tunnettuus on ihmisten päätöksenteossa erittäin merkittävä kriteeri, ja vaalien kaltaisessa valintatilanteessa tuttu nimi voittaa lähes aina tuntemattoman.
Missä määrin tämä on hyvä taikka paha asia, lienee tietysti mielipidekysymys. Itsekään en pidä vaalirahoituksen roolin korostumisesta, mutta lähtisin purkamaan ongelmaa esimerkiksi vaalirahoituksen julkisuusvaatimusten korostamisella. Teoriassa olisi toki mahdollista jollain tavoin laskea ehdokkaiden saaman ”ilmaisen mainonnan” arvo, mutta epäilen käytännön toteutuksia.
En ole miettinyt asiaa tarkemmin, mutta esimerkiksi yritysten ja organisaatioiden antamaan rahoitukseen voitaisiin periaatteessa suhtautua yksityishenkilöiltä saatavaa rahoitusta tiukemmin.
Vastaväitteenä voi tietysti esittää, että esimerkiksi sosiaalisen median yleistyminen vähentää maksetun mainonnan merkitystä, mutta kasvavat vaalibudjetit eivät kyllä tue tätä käsitystä laisinkaan.